torstai 5. heinäkuuta 2018

Myöhästyneet sanat

Lupailin postausta puheenkehityksestä ja nyt olisi sen vuoro. Olen oikeastaan vuosia jo miettinyt, että kirjoitanko tästä blogiin, mutta aina olen päätynyt siihen, että siinä mennään mun asettaman yksityisyysrajan yli. Se on tuntunut liian henkilökohtaiselta asialta, ja jutulta josta en ole ollut varma, haluaisivatko pojat minun edes kirjoittavan. Joten, teksti on aina jäänyt tekemättä. Nyt kuitenkin tuli hetki, kun koin että tämäkin postaus olisi aika saada blogiin.

Meidän tuplat ovat ihan pienestä asti olleet tosi sosiaalisia. He hakivat kontaktia niin toisistaan kuin muistakin lapsista ja höpöttivät omaa jargoniaan jo ihan pienestä. Ekat sanat tulivat vajaa vuoden ikäisenä ja sanavarasto kasvoi tasaista tahtia noin kymmeneen sanaan. Sitten lähdettiin liikkeelle ja motoriset taidot veivät sijaa kielelliseltä. 


Kaksivuotisneuvolassa otin puheeksi sanat, jotka olivat jääneet motoristen taitojen jalkoihin. Neuvolalla ei näistä ollut huoli, sillä puheenymmärrys oli kuitenkin ihan normaalia, eikä sanoillakaan ollut vielä mikään kiire. POjat puhuivat ihan hirveästi, mutta sanat olivat ihan höpöhöpöä, eikä siitä kukaan muu kuin he itse ymmärtäneet mitään. 

Sanavarasto alkoi lopulta kasvaa 2,5 vuoden iässä. Tällöin kuultiin myös ensimmäiset kaksi ja välillä kolmisanaiset lauseet. Mä luulen, että isoin tekijä puheen alkamiseen oli päiväkodin aloitus, ja se ettei päiväkodin aikuiset ja lapset ymmärtäneetkään poikia kuten kotona ymmärrettiin. Toisaalta, puhe myöskin useimmiten alkaakin viimeistään näihin aikoihin, vajaa kolmevuotiaana. 

Kolmevuotisneuvolassa sanoja tuli, mutta puheenkehityksessä oli selvä viive. Juteltiin, että laitetaan lähete puheterapiaan, jossa puheterapeutti arvioi haasteiden laajuutta. Mulla itselläni oli aika turvallinen olo, sillä puhe oli ottanut niin suuria harppauksia ihan lyhyessä ajassa, joten uskalsin luottaa siihen, että sanat kyllä tulevat, kun kehitykselle annetaan vaan aikaa. Sain tälle omalle tunteelleni varmistusta puheterapeutiltakin, joka kyllä totesi selvän puheenviivästymän, muttei todennut poikien puheenkehityksessä muuta haastetta. Hän kertoi, ettei puheen voi odottaakaan olevan kolmivuotiaan tasolla, ovathan sanat lähteneet tulemaan kuitenkin vuotta myöhemmin kuin "normaalisti".  Saatiin ohjeet lorutella, keskustella ja lukea kotona. Samoja juttuja joita oltiinkin jo tehty paljon muuteenkin. Puheterapeutti muistutteli vielä, ettei sanat tulisi hoputtamalla, vaan omalla painollaan. Pahinta mitä voisi tehdä, olisi luoda lapsille ilmapiiri, jossa he kokisivat itsensä huonoksi tai epäonnistuneeksi, koska sanat eivät tule niinkuin muilla ikäisillään. Tärkeintä olisi kannustava ilmapiiri, jossa lapsen on turvallista oppia. Juteltiin myös siitä, kuinka oltiin suunniteltu ottavamme lapset kotihoitoon vauvan syntyessä. Puheterapeutti kannusti tähän ja muistutteli vain, että jotain ryhmätoimintaa tulisi olla, olipa se sitten päiväkoti, kerho tai joku muu. Hän ei nähnyt tarvetta päivähoidolle puheterapeuttisena toimena, vaan koki kerhonkin riittäväksi. 


Mä itse uskoin ja uskon edelleen, että sanat tulee kun ovat tullakseen. Tärkeintä oli se, ettei taustalla ollut mitään ymmärryksen tai tuottamisen ongelmaa, vaan puhdas viive myöhäisen aloituksen vuoksi. Olen kuitenkin joutunut useisiin tilanteisiin, jossa olisin halunnut muistuttaa ympäristölle, että jokainen lapsi on yksilö. Vaikkei meidän lasten sanat vielä tulleetkaan, ei se ollut oikeutus sille, että heitä voisi ääneen arvostella ja vertailla muihin lapsiin. "ai teidän pojat ei vielä puhu ton paremmin." "kyllä meidän martta puhui jo ton ikäisenä enemmän.". Vertailu kai tulee ihmisluonnolta luonnostaan ja vähän liian helposti, olipa asia mikä vaan. Mutta silti toivoisin aikuisilta ihmisiltä ymmärrystä ja tapoja siihen, ettei näitä juttuja vain puhuta lapsen kuullen. Ei se lapsi ala tuottaa puhetta yhtäkkiä sujuvasti, jos hänelle tarpeeksi usein kerrotaan, ettei hän puhu yhtähyvin kuin naapurin Pirkko, tai joku muu kumminserkunkaima. 

Nelivuotisneuvolassa todettiin jälleen viivettä puheessa, kuten odotettua. Käytiin uudelleen puheterapeutin kontrollissa ja sieltä uutiset olikin hyviä ja odotettujakin. Puheenkehitys oli ottanut isoja harppauksia, olihan siinä edelleen viivettä verraten ikäisiin, mutta poikien omaa kehityskaarta seurattaessa, etene kehitys juuri niinkuin piti. Terapeutti vertasi tilannetta siihen, että jos lapsi aloittaa puhumisen yksivuotiaana ja kehittyy sillä "tavallisella kaavalla" alkaa hänen puhuminen olla täysin sujuvaa ja ymmärrettävää noin nelivuotiaana. Kun puhe alkaa poikien tapauksessa vasta lähellä kolmea ikävuotta, ei voi odottaa että vuodessa tapahtuisi sama muutos kuin "tavallisessa" tilanteessa kolmessa vuodessa. Tilanne oli edelleen sama. Puheenrakenteissa tai ymmärryksessä ei ollut vikaa, kehitys vaan eteni jäljessä. Saatiin taas samat ohjeet. Lorutella, laulaa ja lukea kotona. Juttelin terapeutin kanssa myös tulevasta, jatkettaisiinko kerhossa vielä keväällä ja seuraavan vuoden syksynä. Terapeutin näkemys oli, että kerho riittäisi eskari-ikään asti, tärkeintä oli että poikien arjess aolisi jokin ryhmätilanne ympäristö, jossa me vanhemmat ei oltaisi. Hyvä olisi sekin, että pojat olisivat välillä ryhmätilanteissa ihan itsekseen, jotta yksilöllisyys ja minäkuva pääsisi kehittymään muutenkin kuin osana kaksosparia. 


Viime vuoden aikana puhe otti ehkä isoimmat edistysaskeleet, mitä koko poikien iän aikana on ottanut. Lauserakenteet kehittyivät ja puhe monipuolistui. Sanavarasto kasvoi ja me vanhemmat alettiin ymmärtää jo oikeastaan kaikki mitä pojat puhui. Ainoa harmi joka tämän kehitysvuoden aikana syntyi, oli se ettei kerho pystynyt tarjoamaan poikien kaipaamaa pienryhmätoimintaa. Kerhon ryhmäytymisessä oli näin vanhemmannäkökulmasta selviä haasteita, kun vanhat kerholaiset muodostivat oman porukkansa ja meidän tuplat viettivät edelleen ihan liikaa aikaa keskenään kerhossakin. Sellaista yksinoloa, jota kerholta toivottiin ei heille juurikaan saatu, joten tammikuussa laitettiin hakemukset päiväkotiin tulevalle syksylle. Ajatuksissa oli, että pojat eriytettäisiin omiin ryhmiin, tai ainakin pienryhmiin, jotta he saisivat mahdollisuuden kehittää myös sitä omaa identiteettiään, ilman kaksoisveljen jatkuvaa läsnäoloa. 

Kesäkuun alussa käytiin jälleen puheterapeutin arviossa ja uutiset olivatkin odotetut. Puhe oli saavuttanut ikätason lauserakenteiden ja sisällön puolesta, mutta pieniä haasteita oli vielä artikulaatiossa ja muutamissa äänteissä. Puheterapeutti totesi myös, että molemmat lapsista puhuvat valtavan nopeasti, joka sekin saattaa aiheuttaa vieraille ongelmia ymmärtämisessä. Tämän hän kuitenkin totesi korjaantuvan itsestään, kunhan kieli vielä vähän kehittyisi ja oppisi uusia liikeratoja. Varsinkin toisella pojista hän totesi vähän laiskan kielen, jonka jumppaamiseen saatiin kielijumppaohjeet. Luultavasti edessä on myös kielijänteen katkaisu jossain vaiheessa syksyä, sillä hänen mukaansa jänne vaikuttaa sen verran kireältä, että se estää oikeanlaisen r-kirjaimen sanomisen. Tämä tieto oli mulle osaltaan helpotus, sillä se vahvisti omia mietteitäni ja toisaalta sain vastauksen myös siihen, miksi imetys ei koskaan onnistunut. Kireä kielijänne kun monesti estää myös kunnollisen imuotteen rinnasta. 


Mä en ole koskaan halunnut ottaa liian kovaa stressiä puuttuvista sanoista ja puheesta. Tottakai sitä on meittinyt ja sen on tiedostanut. Monesti olen myös pahoittanut mieleni niiden ajattelemattomien ihmisten seurassa, jotka kovasti ovat puuttuvia sanoja päivitelleet. Olisin aina halunnut vaan puolustella lapsiani, sitä että he ovat kuitenkin keskosia, kaksosia ja taitavia niin monella muulla osa-alueella, ettei sanojen puuttumiselle tarvitsisi asettaa niin suurta painoarvoa. Heidän motoriset taitonsa ovat ihan ikätasoisia. Motorisesti he ovat valtavan taitavia. Heillä on mahtava ongelmanratkaisutaito ja he molemmat omaavat mahtavan logiisen päättelykyvyn. Tunneälyllään ja empatiakyvyllään he yllättävät minut viikottain. He ovat niin ihania ja taitavia lapsia, että miksi sanoille pitää laittaa niin iso painoarvo ja miksi heitä pitää verrata muihin vain sillä alueella, jolla hei eivät ole niin hyviä. Miksi koskaan en kuule sitä, että hitsivie, Rasmushan osaa ratkoa logiikkapelejä paremmin kuin tuo toinen neljävuotias. Tai ai Kasper osaa tehdä jo kuperkeikan, vaikkei tuo toinen samanikäinen osaa. Miksi juututaan aina siihen huonoon, kun voitaisiin kannustaa positiivisen kautta?

Kotona me ollaan keskitytty siihen, että vaikka lorutellaan ja ja jumppaillaan kieltä, ei sitä tehdä koskaan arvostelun tai negatiivisuuden kautta. Kannustaen ja leikkien. Jos ei huvita, niin ei tarvitse. Ollaan aina luettu paljon ja kirjojen uskonkin olevan iso auttava tekijä sanojen tulemisessa. Uhriutumiseen tai itseni syyttelyyn en ole koskaan suostunut lähtemään, sillä mitään lopullista tai varmaa syytä puheenviivästymälle ei ole. Se ei ole merkki tyhmyydestä tai vanhemmuuden huonoudesta. Se vaan on asia, joka tulee kun on tullakseen. Kuivaksi ei opita väkisin, ilman apupyöriä ajo pyörällä ei onnistu ilman harjoittelua, eikä sanat tule pakottaen. Mua on kovasti helpottaneet puheterapeutin sanat siitä, ettei aikainen tai myöhäinen puheenkehitys kerro mitään tulevasta koulussa tai elämässä menestymisessä. Sanat tulevat kun tulevat, kyllä ne aina lopulta tulevat. 


Justuksen kohdalla huomaan, että meinaan välillä ottaa stressiä siitä, tuleeko hänellä sanat missä vaiheessa. Haluamattani huomaan vertaavani häntä tupliin ja seuraavani hänen puheenkehitystään tuplien kehitys viitekehyksenä. Huomaan tiedostamattomasti miettiväni, että isoilla nämä sanat tai nämä lauseet tulivat vasta kaksivuotiaana, kun Justuksella ne tulee yksivuotiaana. En halua vertailla, mutta huomaan tekeväni sitä silti. Mutta toisaalta, teen sitä omassa päässäni, en missään tilanteessa halua sanoa niitä ääneen lasten kuullen. Ja sitä paitsi, Justuksella voi vielä moni kehitysjuttu myöhästyä, mikä isoilla tuli ajallaan tai ajoissa. Justus ei ehkä opi potkupyöräilyä kaksivuotiaana, tai polkupyöräilyä kolmevuotiaana. Hän ei ehkä tee kuperkeikkoja puolitoistavuotiaana tai kinkkaa kaksivuotiaana. Kaikki lapset ovat omia yksilöitään, jotka myös kehittyvät omaan ihan oikeaan tahtiin. Pitäisi meidän vanhempienkin muistaa tämä ja keskittää se vertailumme ja arvostelumme niihin onnistumisiin ja taitoihin, ei haasteisiin ja osaamattomuuteen.

Oletko sinä kokenut huonommuutta vanhempana, koska lapsi ei ole oppinut jotain ikätasoisesti? 

6 kommenttia:

  1. Meillä pojalla puheenkehityksen viivästymää, epäselvä puhe sekä hienomotorisia ongelmia. Poika kävi puheterapiassa kolme vuotta ja kolme vuotta toimintaterapissa, hieman limittäin, niin että oli yhteensä neljä vuotta terapiassa putkeen. Alkuun koin huonommuutta asiassa, mutta sitten pääsin sinuiksi asian kanssa. Meillä ongelmana oli puhe, jollakin jokin muu asia. Puheasiat kuitenkin suht helposti hoidettavissa olevia vaivoja, jotka korjaantuvat ajan kanssa ja osalla puheterapeutin avustuksella. Meillä poika muuten päästänyt vanhemmat helpolla kasvatusasioissa, poika sai kaikissa tutkimuksissa ja terapioissa kehut yhteistyökyvystään, ja on ollut helppo ja yhteistyökykyinen terapoitava. Nykyään jäljellä koulussa alimman portaan erityistuki, erityisope osalla tunneista sekä lisäopetusta. Ihmiset häpeilee asioita ihan turhaan. Tästkäkin aiheesta kannnattaa puhua.

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus!

    Mulle tuli vähän olo, että oon tainnut ottaa vähän liiankin rennosti omien lasten puheen suhteen :) toisaalta voi olla hyväkin. Kuopus sai hädin tuskin kymmentä sanaa sanottua kahteen ikävuoteen mennessä. Nyt kolmevuotiaana puhuu kyllä ja paljon, mielestäni ihan hienoja lauserakenteitakin, mutta puhe on epäselvää, äänteet tulee usein hassusti tai väärin ja äänenpainot on jotenkin epäsuomalaiset. Puhe on kuitenkin koko ajan kehittynyt, niin en ole osannut huolestua. Ja luetaan joka tapauksessa päivittäin.

    Saa nähdä mitä seuraavassa neuvolassa sanotaan. Mielelläni vien toki puheterapiaan, jos katsotaan aiheelliseksi. Jos ei, niin saa kehittyä ihan omassa tahdissaan.

    VastaaPoista
  3. "ilman apupyöriä ajo pyörällä ei onnistu ilman harjoittelua". En takerru tähän vinoillakseni, vaan nyt sen positiivisen kautta. :) meiän esikoinen oli 4v, kun yksi kaunis päivä otti apupyörättömän pyörän oma-aloitteisesti ja lähti ajamaan sillä ilman opettelua! (Oli siihen asti ajanut apupyörien kanssa.) Ei liity varsinaiseen aiheeseen, mutta että näinkin voi käydä. 😊

    Vertailu on yksi syy miksi vierastan ajatusta, että lasten kuuluisi käydä päiväkodissa taitojen kehittymisen varjolla. Siinä se yksilöllisyys häviää ja lapsista tehdään "massaa", kukaan ei erotu joukosta. Ladataan kovat odotukset sille mitä lapsen pitää osata jo x-iässä. Ja on huonompi kuin muut, jos ei osaa kun on "vaan kotona". Pöh. Lapsi ehtii oppia kaikki elämässä tarvittavat taidot eskarissa ja koulussa. Kaikkien lasten pitäis vaan nykyään sopia yhteiskunnan luomaan muottiin ja olla niin aikavia kaikessa. Siinä vähän niinkö lyhennetään lapsuutta jo, kun on niin kova kiire kasvattaa ja treenata lapsista jotain älykköjä. Unohtuu rentous ja inhimillisyys.

    VastaaPoista
  4. Voi, heräsi kyllä paljon ajatuksia. Kiitos, kun kirjoitit tästä. Kovin tuttuja mietteitä ❤. Kirjoitit viisaasti!

    VastaaPoista
  5. Meillä on nyt myös kaksi puheterapiakäyntiä takana, tosin jonossa oltiinkin syksystä asti. Puheessa ei tosin ole ollut muuta ongelmaa, mutta muutama äänne vain meinaa olla hieman hukassa :)

    Mutta tuo toisten vanhempien ääneen vertailu ja varsinkin lasten kuullen, on kyllä inhottavaa! Meillä lapsi lähti kävelemään vasta 1v 3kk iässä ja sitä kyllä monet ihmettelivät. Itse kyllä tiesin, ettei kyse ole taidon puutteesta vaan rohkeudesta. Sitten kun lapsi lähti kävelemään, ei hän kaatuillut tai kompuroinut juuri lainkaan.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!