Vain parasta pienelle

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Vermanin kanssa. 

Raskausaikana mua jännitti tulevassa vauva-ajassa kaikista eniten imetys. Tulisiko imetys ylipäätään onnistumaan, riittäisikö maito vauvan tarpeisiin ja jaksaisinko itse yksin yöheräämisiä ja vauvan ruokkimista. Nyt imetystä on jo seitsemän kuukautta takana ja meillä on mennyt tosi hyvin. Nyt osaan jo uskoa ja luottaa itseeni, mutta alussa tuli oltua hyvinkin epävarma, varmaankin juurikin tuon edellisen imetyspettymyksen vuoksi. 

D-vitamiinia olen syönyt jo vuosia, mutta heti plussatestin tehtyäni hain apteekista purkin raskausajan vitamiineja. Halusin aloittaa käytön samantien, sillä uskon itse vahvasti vitamiinien vaikutukseen vauvan ja äidin hyvinvointiin. Mä jopa podin pientä huonoa omaatuntoa, etten ollut osannut aloittaa vitamiinejä jo aiemmin, olihan foolihapon vaikutuksesta vauvaan tullut luettua paljonkin ennen tuplien raskautta. Tuplien aikana söin jotain vitamiinilisää, joka aiheutti mulle pahoinvointia. Nyt tiedustelin apteekista jotain toista merkkiä, mahdollisesti sellaista, jota tarvitsisi ottaa vain yksi päivässä. Farmaseutti suositteli Minisun Mamaa ja mä otin sen testiin. Sitä söinkin lopulta koko raskauden. Myös tämä tuote aiheutti mulle pahoinvointiaikana lisää pahoinvointia, mutta alettuani ottaa vitamiinit iltaisin, helpotti se oloani ihan valtavasti!

Mä olen tosi maanläheinen, mitä tulee raskausajan ruokailuun. Ajattelen, ettei ihan kaikessa voi olla tarkka. Mä itse esimerkiksi elin ekat kolme kuukautta mannapuurolla, sitruunavissyllä ja ampparimehujäillä. Muuhun en vaan pystynyt ja se on ihan okei. Ihannetilannehan olisi, että raskausaikana panostaisi entistä enemmän ruokavalioon, söisi terveellisesti ja monipuolisesti, liikkuisi riittävästi ja joisi tarpeeksi vettä. Pahoinvointi ainakin itselläni toi tähän valtavasti haasteita, joten mua helpotti tietää, että ottamalla purkista vitamiinit, vauva ainakin saisi kaiken tarpeellisen, vaikka sitten itse jäisinkin vähemmälle. Minisun Mamassa vitamiinipitoisuudet ovat juuri oikeat ja esimerkiksi juuri tuo tärkeä foolihappo on annosteltu juuri oikeaan määrään. Myös jodia ja seleeniä on juuri suosituksen mukaiset määrät.

Sitten kun pahoinvointi päättyi, pystyin taas aloittaa normaalin ruokarytmin. Toki söin terveellisemmin kuin normaalisti, mutta en ole koskaan osannut olla mitenkään ylitarkka. Ruokailuni olivat enimmäkseen suositusten mukaiset, mutta jos joka kerta en tiennyt vaikka lohen alkuperää, en ottanut siitä isoja paineita.

Imetysajan alettua, en edes aluksi tajunnut että voisin syödä näitä samoja vitamiineja.  Pyörähdin apteekissa aikalailla heti kotiuduttua ja tiedustelin sopivaa vitamiinilisää imettävälle. Farmaseutti suositteli mulle jälleen Minisunia, jonka sitten jätin ostamatta kotona jo olemassa olevan purkin vuoksi. Olin tutustunut paljon tutkimuksiin siitä, kuinka riittävä ravinnon ja vitamiinien saanti edesauttaisi myös imetystä. Maidonriittäminen jännitti ihan valtavasti, joten erityisesti aluksi olin todella tarkka siitä, että ruokailurytmini ja kalorimääräni olisivat riittäviä imetykselle. Myös vesipullo kulki matkassa aina ja kokoajan, sillä vedenjuominen unohtuu itselläni tosi herkästi, ellei juomapullo ole käden ulottuvilla. 

Tällä hetkellä Minisun Mama on osa mun aamurutiineja. Nappaan sen ihan ensimmäisenä aamulla vesilasin kera. On jotenkin tosi kätevää, että kaikki vitamiinit ja hivenaineet tulevat mulle kerralla. Lisäksi otan vielä omega-3 vitamiinit ja annan vauvalle hänen omat d-vitamiinit. Itsesyöty vitamiinilisä luo turvaa sillekin, että paitsi mä itse saan riittävät vitamiinit, mutta että myös vauvan elimistöön päätyy oikeat määrät tarvittavia vitamiineja ja hivenaineita. 

Imetys on sujunut meillä ihan valtavan hyvin tähän saakka ja toivon sen sujuvan yhtä hyvin jatkossakin. En ole oikeastaan luonut itselleni vielä lainkaan odotuksia sen suhteen, kuinka kauan imetystä jatketaan. Paljon tietysti vaikuttaa se, kuinka kauan Justus haluaa jatkaa. Vaikka alkuun pelkäsinkin, että imetys tuntuisi liian kuormittavalta on se ainakin tällä hetkellä niin helppoa, ettei tarvetta lopettamiselle ole ollut. Toisaalta Justuskin tarvitsee imetystä vielä niin paljon, ettei lopetukselle ole senkään puolesta perusteita. Välillä pyörittelen mahdollisuutta imettää WHO:n suosittamaan kahdenvuoden rajaan saakka, mutta katsotaan nyt kuukausi kerrallaan. Varmastikin jatketaan ainakin siihen vuoteen, jonka jälkeen Justus voi juoda muitakin maitoja. Minisun Mama tulee kulkemaan tätä matkaa meidän kanssa yhtälailla sillä uskon myös sillä olevan vaikutusta maidon laatuun ja mun omaan jakamiseen ja terveyteen. Toki monipuolinen ruokavalio on kaikkikaikessa ja vitamiinit vain turvaavat tasapainon.

Lukijakilpailu: Onko Minisun Mama teille tuttu? Kommentoi postausta tai instagram-kuvaa ja olet mukana arvonnassa, jossa palkintona ihana äidin ja vauvan Minisun -tuotepaketti (arvo 45e). Jätä kommenttiin toimiva sähköpostiosoite. Osallistumisaika 19.11 klo 10.00 saakka. Onnea kilpailuun, säännöt täällä. 

#yllätysraskaus

Te jotka pitkään mukana olette olleet, muistatte ehkä että olen aiemminkin kertonut, ettei raskautuminen tai lastensaaminen ole ollut meille itsestäänselvää. Mun omaa taustaani PCOn , eli monirakkulaisten munasarjojen kanssa, voi lukea tarkemmin täältä. Lyhykäisyydessään, mulla todettiin parikymppisenä monirakkulaiset munasarjat, joten tiesin jo silloin, ettei raskaus välttämättä onnistuisi itsestään, ainakaan kovin helposti.

Parikymppisenä lapset ei tietysti olleet siinä hetkessä mielessä tai mitenkään yrityksen alla. Toki tiesin ja tiedettiin molemmat, että haluttaisiin lapset nuorina. Heti kun elämäntilanne ne vaan sallisi. Lääkäri kertoi mulle jo samantien, että sitten kun raskautua haluaisin, mun kannattaisi luultavasti aloittaa heti terolut ja clomifen kuurit. Terolut-kuurin tarkoitus oli säännöllistää kuukautiset, sitä olinkin käyttänyt aiemminkin, joten tiedossa oli, että se mulla toimi. Terolut itsessään ei kuitenkaan minulla auttanut siihen ongelmaan joka raskautta eniten esti, eli monirakkulaisiin munasarjoihin.

Monirakkulaiset munasarjat tarkoittavat sitä, että munasarjoissa munarakkuloita on useita. Normaalistihan toiseen munasarjaan tulee kerran kuukaudessa yksi munasolu, joka kasvaa ja lopulta irtoaa lähtien kohti kohtua. Mulla niitä munasoluja oli munasarjoissa useita, helminauhana eikä niistä yksikään kasvanut ylitse muiden. Ovulaatioita ja menkkoja tuli muutama vuodessa. 

Clomifenin tarkoitus taas oli kypsyttää munasolua ja saada se kasvamaan ja irtoamaan. Lääkäri oli mun kohdallani varma, että puolessa vuodessa olisin raskaana, jos en, pidettäisiin puolen vuoden tauko, jotta kroppa saisi palautua.

No, kuten tarina sitten lopulta kertookin, toisesta kierrosta alkoi raskaus ja sen seurauksena meille syntyi kesäkuussa 2013 Rasmus ja Kasper. Koska toinen raskaus heti perään ei ollut suunnitelmissa, aloitettiin ehkäisy e-pillereillä.

© HELIA PHOTOGRAPHY

© HELIA PHOTOGRAPHY

© HELIA PHOTOGRAPHY

Söin noita e-pillereitä pari vuotta, jonka aikana kävin kertaalleen tuolla lääkärilläni. Hän kertoi, että munasarjani olivat edelleen pco-tyyppiset, mutta livemmin kuin edellisellä kerralla. Hän kertoi, että mikäli kuukautiseni säännöllistyvät, olisi jossain vaiheessa luomuvauvakin täysin mahdollinen. Silloin vauva ei ollut suunnitelmissa, mutten halunnut hormonaalista ehkäisyäkään käyttää. Koin tolloin, että kroppani yritti kertoa mulle, ettei hormonit olisi mulle hyväksi. Halusin myös nähdä, toimisiko kroppani miten ilman hormonien säännöllistävää vaikutusta.

Useinhan raskaus "parantaa" PCOn kuten ilmeisesti mun kohdallani oli ainakin osittain tapahtunut. Hormonien lopettamista seuranneen vuoden aikana kiertoni alkoi kuitenkin pidentyä jälleen totuttuun 70-90 päivään. Aloin itsekin työstää sitä, että jos joskus kolmas lapsi haluttaisiin, laitettaisiin hänetkin luultavasti alulle hormonihoidoin. Tämä ajattelu sai tietysti aikaan sen, että ehkäisyn kanssa ei oltu niin tarkkoina. Välillä se unohtui, välillä sitä käytettiin. Toki tiedettiin, että raskauden mahdollisuus siellä oli, muttei meistä kumpikaan siihen tosissaan uskonut. Oltiin ajateltu, että vauva voisi olla toiveissa jossain vaiheessa, ehkä poikien aloittaessa eskarin.

Mun omat muistikuvat kesältä 2016 on vähän hatarat. Elettiin oikein tosissaan ruuhkavuosia, molemmat kokopäivätöissä, taloprojekti työn alla ja kaksi kolmevuotiasta kasvatettavana. Stressi oli kova, väsymys samaten ja päivissä tuntui olevan ohjelmaa vähän liikaakin. Kesäkuussa vielä juteltiin, että mietitään vauvaa vaikka vuoden päästä, nyt ei pysty. Kovin tapahtumarikasta ei ollut myöskään meidän makuuhuone-elämä näistä yllämainituista syistä johtuen. Ehkäisyä käytettiin, kun muistettiin. Myönnettäköön, että kyseinen toimintatapa oli tosi vastuutonta, mutta ei sitä siinä vaiheessa tullut ajateltua, kun ajatus oli ettei raskaus ole mahdollinen ilman lääkkeitä. 

Sitten asiat alkoivat järjestyä. Talokaupat vahvistui, meidän koti valmistuisi syksyksi, töissä rauhottui, kesäloma oli alkamassa. Kaksosetkin antoivat parastaan ja pahin uhma- ja tahtoikä tuntui olevan ohi. Sen takia mun kroppanikin ilmeisesti halusi alkaa toimia, tai sitten asioiden kuului mennä niin, että nyt meidän päiviä ilostuttaa ihana Justus-poika.

Elokuun alussa mä ihmettelin väsymystä. Suihkussa en voinut olla kun tissit oli niin kipeät. Puuttuvia menkkoja en niinkään ihmetellyt, tää epäsäännöllisyyshän oli hyvin tyypillistä. Väsymystäkin selitti kiire, olin koko heinäkuun tehnyt viikonloput töitä, jotta pojat saivat lomailla koko kuukauden. Ja kipeät nuo tissit oli monesti juuri ennen menkkojakin. Kävihän se mielessä, että entä jos olenkin raskaana. Mutta en siihen oikein vieläkään uskonut. Menkkoja jäin odottelemaan, niitä vaan ei viikonkaan jälkeen kuulunut. Väsymys vaan kasvoi, tissit olivat edelleen kosketusarat ja mahaa juoli. Ja niin mä seuraavalla kauppareissulla ostin raskaustestin. Sen testi-illan ajatuksia voi lukea täältä. 

© HELIA PHOTOGRAPHY

© HELIA PHOTOGRAPHY

Olihan se positiivinen testi järkytys. Hetkeäkään en miettinyt keskeyttämismahdollisuutta, mutta kyllä mua kadutti, ettei raskaudenehkäisystä huolehdittu paremmin. Mulla oli huono-omatunto omista ajatuksistani, sillä tiesin liiankin hyvin, miltä toisten vahinkoraskaudet vauvaa yrittävistä tuntuu. Mietin jopa, että postiivista on ettei ekoja viikkoja tarvitse pelätä. Raskaus päättyy jos niin on tarkoitettu. Nythän nuo ajatukset tuntuu ihan hirveiltä, kun kotona on tuo raskauden lopputulos, hymykorvissa hymyilevä vauva. Mutta eihän sitä silloin osannut ajatella. Mietin vaan, kuinka hetki ei ollut yhtään sopiva, olin vasta päässyt kunnolla töiden makuun, saanut jalkaa oven väliin. Meillä oli iso asuntolaina ja tarkoituksena tehdä vielä pihat taloomme. Rahatilanne ei yhtään antaisi periksi mun kotiin jäämistä. Vielä vähemmän kotihoidontuelle jäämistä. Surin jo siinä vaiheessa sitä pientä yksivuotiasta, joka joutuisi hoitoon, koska meidän säästöt oli talon takia ihan nollissa. Pieni pala musta kuitenkin tiesi, että kyllä asiat järjestyy. Ja järjestyihän ne.

Mä koin olevani etuoikeutettu, ettei raskautta tarvinnut yrittää. Kun olin saanut vauvantuloprosessin päässäni käytyä, oli selvää että näinhän sen piti mennä. Aika olikin juuri sopiva vauvalle. Mulla olisi mahdollisuus jäädä kaikkien lasten kanssa kotiin, työkuviotkin järkkääntyi, eikä tarvitsisi huolehtia pikaisesta paluusta töihin. Parin exceltaulukonkin jälkeen selvisi, että voisin sittenkin jäädä kotiin, ja tämäkin vauva voitaisiin hoitaa parivuotiaaksi kotona. Toki monesta pitäisi karsia, eikä pihasta tulisi ihan niin monimuotoista kuin oli mietitty, mutta se olisi nyt pientä se.

Raskaus oli iloinen alkujärkytyksen jälkeen ja nyt olen niin kiitollinen, että juuri tuo lapsi saapui meille. En enää osaisi ajatella elämää ilman Justusta, tuota ihanaa pulleaa pientä hymypoikaani, joka taitaa olla meidän koko perheen lellikki. Jotenkin tuntuu, että Justuksen myötä tulin kokonaiseksi, pääsin kokemaan nekin vauvajutut, joita kaksosten vauva-ajalta kaipasin.

© HELIA PHOTOGRAPHY

© HELIA PHOTOGRAPHY

Toinen yllätysraskaus ei kuitenkaan ollut ajatuksissa, joten mun pitäisikin varata lääkärin aika kierukan ottoa varten. Kertaalleen olinkin sitä jo ottamassa, mutta äidinmaidonluovutus droppasi nuo suunnitelmat.

Synnytyskertomus 2

Meidän vauva täytti tällä viikolla jo kuukauden, joten lienee korkea aika kirjata synnytys ylös! Synnytystä ja sen onnistumista jännitin aika kovasti, edellinen synnytyskokemus oli nimittäin niin hyvä ja helpon tuntuinen, etten uskonut tämän toisen voivan mennä lähellekään niin hyvin. Paljon jännäsin myös sitä, että johtuiko edellinen helppo kokemus vauvojen pienestä koosta (A-vauva 2.5kg) ja tulisiko nyt kaikki olemaan vaikeampaa, sillä oletuksena oli suurempi vauva. Kaksosten synnytyskertomus löytyy täältä.

Synnytys antoi lopulta odotella itseään aina sinne raskausviikolle 40+6 saakka. Jo parin viikon ajan oli ollut selkeitä merkkejä, että jotain tapahtuu ja synnytys lähestyy, mutta silti heräsin vaan aina uuteen aamuun vauva mahassa. Oltiin jo kahteen otteeseen lähdössä sairaalaankin, mutta aina supistukset vaan hiipuivat ja heikkenivät. Aloin olla todella turhautunut jo odotteluun. Supistusten takia en oikein nukkunut öisin, eikä päivisinkään voinut oikein tehdä muuta kuin makoilla sohvalla. Kaikki liikkuminen ja touhuaminen aiheutti supistuksia, jotka sitten parin tunnin perään loppuivat ja väsyttivät kropan. 

Mulla itselläni oli ollut kaksi veikkausta vauvan syntymäpäiväksi. 17.3 ja 1.4. 17.päivä siksi, että olisi ollut hauska sattuma saada vauvalle samalla logiikalla oleva syntymäpäivä kuin isommille. (170417 kun isojen on 130613) kumpikin päivä meni kuitenkin ohi ja vauva oli edelleen mahassa. Paristi käytiin vetämässä illalla reippaampi lenkki tai kiipeilemässä rappusia. Isoja ponnistuksia en synnytyksen edistämiseksi kuitenkaan tehnyt, uskon enemmän siihen että vauva syntyy kun on valmis ja kroppa osaa kyllä synnytyksen sitten käynnistää ilman tapporääkkejäkin. Mutta, pakkohan ne ässät ja vadelmanlehtiteet oli kuitenkin testailla.

1.4 käytiin yhdentoista aikaan nukkumaan. Päivällä oli tullut jokunen supistus ja oltiin käyty taas kävelemässä. Olin vaan kiristänyt tahtia supistuksen tullen, mutta ei ne siitä iltaa kohden kiihtyneet. Yhtään supistusta ei telkkaria katsoessa tullut. Henkka lähti lasten nukkumaan käytyä käymään vielä salilla ja käskin sitä tuoda pitsat tullessaan, niin olisi sitten energiaa synnyttää jos lähtö yöllä tulisi. Hetkeäkään en siihen tosissani uskonut ja nää taisi olla jo kolmannet samalla syyllä haetut noutopitsat! :D

01.20 heräsin käymään vessassa, vilkaisin kelloa kuten joka yö ja totesin taas mielessäni, ettei ilmeisesti vauvaa tänäkään yönä. Huomasin kyllä, että olin herännyt supistukseen ja heti perään tuli vielä toinenkin kipeähkö. Mutta niin niitä oli tullut monena muunakin yönä. Kävin vessassa ja palasin sänkyyn. Ehdin vetäistä peiton päälle kun alavatsalla kuului ja tuntui kova poksahdus, jonka perään tunsin jotain valuvan. Naksahduksia oli mahasta kuulunut ennenkin, mutta nyt tiesin heti, että vedet ne meni. En uskaltanut nousta, koska petauspatja ja sängynvierusmatto, vaan herätin Henkan ja kerroin vesien menneen. Henkka pomppasi pystyyn heti ja totesi että aha sitten mennään! Toppuuttelin nyt kuitenkin, että tuskimpa tänä yönä kuitenkaan. Vedet vaan meni, muttei supista. Henkka siirsi maton pois ja mä hipsin vauhdilla vessaan, jonne selvisinkin ennen kunnon hulahdusta. Taaskaan ei kyllä ollut epäselvyyttä oliko neste lapsivettä vai ei, sen verran reilusti sitä jälleen tuli.

Henkka pyöri ympäri kämppää, pakkaili eväitä ja kyseli kuinka nyt edetään. Rauhoittelin sitä ja sanoin että tuskin tässä nyt kiire viel tulee ja että soitan synnärille nyt ohjeita eka. Homma oli niinkuin muistelinkin, eikä tarvetta synnärille lähtöön ollut kun supistuksia ei tullut ja vauva oli pää alaspäin. Sain ohjeeksi käydä nukkumaan ja tulla kahdeksalta tarkastukseen. Henkka soitti mun äidille ja kertoi vesien menosta ja sairaalan ohjeesta. Sovittiin että he tulisivat seitsemän aikaan poikien seuraksi. Supistuksia ei tullut lainkaan ja puhelun päättyessä kiipesinkin sänkyyn, Henkan vielä kasaillessa tavaroita. Makuulleni en kuitenkaan päässyt, sillä ensimmäinen oikeasti kipeä supistus iski silloin. Parin minuutin perään tuli heti toinen, jonka aikana oli pakko lähteä liikkeelle. Supistukset napakoituikin heti ja kellotinkin kymmenessä minuutissa jo heti kolme uutta ja tosi kipeää. Totesin Henkalle, että taitaa se lähtö sittenkin tulla ja viestitin äidilleni, että lähtekää nyt kuitenkin heti tulemaan.

Nojailin sänkyyn ja supistukset oli TOSI kipeitä. Mietin jo, että kotiinko se vauva nyt syntyy ja nojailin puuskutellen sänkyyn. Käskin Henkan soitella äidilleni, että missä he ovat. Vaikka viestini laitosta oli vasta vartti, oli tilanne muuttunut tosi äkkiä. Tuntui etten kestä enää yhtään kotona. Palkäsin, että jospa he eivät olisikaan vielä edes lähteneet! Tulossa onneksi olivat. Kävin vielä vessassa, jonka aikana äitini puolisoineen saapuikin. Lähdettiin ajamaan sairaalaan heti ja autossa supistuksia tuli onneksi vain kaksi. Kello oli puoli kolme ja tiet onneksi ihan tyhjät, joten sairaalalle ajamiseen ei kauaa aikaa mennyt. 

Henkka tiputti mut päivystyksen ovelle ja lähdin lyllertämään kohti synnytysosastoa. Matka tuntui niin pitkältä ja kertaalleen pysähdyin supistuksen tullen nojailemaan seinään. Henkka oli vienyt auton vähän sivummalle ja saikin mut kiinni ennen hissiä. Osastolla meidät otti vastaan Niina niminen kätilö, sama joka oli vastannut hetki aiemmin mun puheluun. Mentiin tutkimushuoneeseen ja Henkka lähti viemään autoa parkkiin. Mua kammotti ajatus, että joutuisin makaamaan paikallani sängysllä käyrien oton ajan. Urheasti siihen kuitenkin menin vaihdettuani sairaalavaatteet ja puuskutettuani taas ohi yhden supistuksen. Samalla kätilö kyseli mun tietoja ja toiveita synnytyksen etenemisestä. Käyrille piirtyi supistuksia tiheästi ja mä yritin vaan hengitellä niiden ohi. Päässä hoin vaan mantraa, leuka rennoksi, hengitä, syntymä on taas yhden supistuksen lähempänä. Kätilö tsekkasi kohdunkaulan tilanteen ja olinkin jo viisi senttiä auki. Henkka tuli samalla huoneeseen ja kätilö totesikin, että siirrytään suoraan saliin. Yritti saada mua vielä istumaan pyörätuoliin matkan ajaksi, mutta ilmoitin käveleväni itse. Paikallaan olo oli kaikkein pahinta ja liike tuntui edes vähän helpottavan supistuskipuja.

Salissa sain heti ilokaasumaskin käteeni ja kertauksen kuinka sitä käytettiin. Vielä ajattelin, että ehkä selviän synnytyksestä läpi pelkällä kaasulla. Seuraavan supistuksen laannuttua, ilmoitin kuitenkin kötilölle, että haluan sitten spinaalipuudutuksen ponnistusvaiheeseen. Vielä selviäisin ilman, mutten enää kohta. Kätilö halusi ottaa vielä käyriä, sillä edelliset olivat jääneet niin lyhyiksi. Se olisi tarkoittanut paikallaan makaamista sängyllä, johon en nyt kovin innoissani suhtautunut. Sainkin vaihtoehdoksi vauvan päähän laitettavan pinnin, jonka valitsinkin sitten. Seuraavan supistuksen jälkeen laitettiin pinni vauvan päähän ja samantien myös kanyyli käteen, jotta kaikki olsii sitten valmiina spinaalia varten. Samalla katsottiin kohdunkaula, joka oli avautunut jo kahdeksaan senttiin.

Ilokaasu toimi tällä kertaa hyvin, se vei pahimman kivun pois vaikka tulikin vasta 50% vahvuudella. Kätilö lähti käymään muualla ja käski soitella kelloa jos jotain tulee. Ajattelin vielä, että ei tässä mitään, ilokaasu auttaa hyvin. No eipä auttanut enää seuraavalla supistuksella. Se oli ehkä pahin kaikista ja käskin Henkan soittaa kelloa ja käskeä kätilöä soittamaan anestesialääkäriä laittamaan se spinaali. Kätilö saapuikin heti ja kertoi anestesilääkärin olevan jo tulossa ja täällä parissa minuutissa. 

Seuraavan supistuksen aikana lääkäri saapuikin ja mä odottelin jo kyljelläni sängyn reunalla. Kätilö oli ennakoinut hienosti ja oli jo valmistellut pistopaikan lääkärille. Lääkäri tiedusteli, pystyisinkö olemaan paikallani supistuksen aikana jos hän laittaa puudutteen heti. Nyökytin vastaukseksi jostain sieltä supistuksen ja ilokaasuhuurujen seasta. Pistäminen ei tuntunut, kun samalla tuli niin jäätävä supistus, että tuntui kuin koko alavartalo räjähtäisi. Puudute meni heti ekalla kerralla ja alkoi vaikuttaa jo ennen seuraavaa supistusta. Tällä kertaa, erona poikien synnytykseen, spinaali poisti pahimman kivun muttei tuntoa kokonaan. Hengittelin edelleen ilokaasua ja sen sekä spinaalin yhteisvaikutus vei oikeastaan kivun kokonaan pois. Supistukset tuntuivat vaan kevyenä paineen tunteena. 

Kätilö käski kertoa heti jos ponnistuttaa. Kerroin, että edellisessä synnytyksessä spinaali vei ponnistamisen tarpeen kokonaan pois ja jouduin ponnistamaan silloin aika sokkona. Nyt tilanne olikin eri ja ponnistamisen tarve tulikin heti tuon sanottuani. Kätilö katsoi vielä kohdunkaulan ja olinkin jo täydet 10cm auki. Sain luvan ponnistella kunhan siltä alkaa tuntumaan. Jätin ilokaasun hengittämisen ja hengittelin vaan supistusten ohi. Kerroin kätilölle, etten nyt kyllä yhtään tiedä mitä tehdä, mitään kovaa ponnistamisen tarvetta ei tuntunut, eikä kyllä oikein kipujakaan. Kätilö kehotti olemaan tekemättä mitään, vauva valui hyvin supistusten mukana alaspäin. 

Parin supistuksen jälkeen tulikin sitten kova ponnistamisen tarve. Olin kyljelläni, ponnistin ja yllättäen vauvan pää syntyikin. Itse mietin, että näinkö helposti. En tuntenut kipua, vain kovaa painetta. Toisella supistuksella syntyikin sitten hartiat kätilön avustamana. Itkuhan siinä tuli, 04.18 hän oli viimein täällä! Meidän kolmas poika oli vihdoinkin syntynyt! Kaiken kaikkiaan kaikki meni todella helposti ja kivuttomasti. Sain vauvan heti rinnalle ja kätilö rupesi odottelemaan ja auttamaan istukan ulostuloa. Vauvalla oli paljon tukkaa, pikkuiset sormet ja kova ääni. Istukkakin syntyi pienellä avustuksella ja sen jälkeen isi pääsi leikkaamaan napanuoran. Olin saanut pienen ensimmäisen asteen repeämän, jota kätilö alkoi ompelemaan. Neljä tikkiä siihen lopulta tuli. Oma olo oli tosi hyvä. Verta olin menettänyt vain vähän, eikä spinaalikaan ollut aiheuttanut mitään muita oireita kun inhottavan kutinan vatsalle ja jalkoihin. Kaiken kaikkiaan synnytyskokemus oli niin hyvä kuin olla voisi. Totesinkin jälleen, että voisin kyllä tehdä tän uusiksikin. Kipu oli kokoajan siedettävää ja tuntui että mä vein sitä, eikä kipu minua. Vauva rupesi heti hamuilemaan ja pääsikin rinnalle samantien. Imu löytyi melko heti ja siihen tissille vauva rauhoittuikin. 

Kätilö toi meille vielä aamupalaa kun odoteltiin spinaalin vaikutuksen lakkaamista, jotta pääsisin suihkuun. Meidän syödessä hän kirjasi synnytystä ylös. Synnytyksen kokonaiskestoksi kirjattiin lopulta 3h 20 min, josta ponnistusvaihe kesti kolme minuuttia. Oltiin oltu sairaalassa vain puolitoista tuntia ennen vauvan syntymää. Kätilö mittaili vielä vauvan ja siinä vaiheessa olisin varmaan tipahtanut sängystä, jos en olisi siellä niin tukevasti pötkötellyt. Vauvan syntymäpainoksi kirjattiin nimittäin lopulta 4800g! Miehenmitoissa siis tuo meidän pikkuherra. Moneen kertaan olen kiitellyt niitä metsään menneitä painoarvioita. Jos olisin tiennyt tulossa olevan lähes viidenkilon vauva, olisi ponnistusvaihe pelottanut ihan varmasti paljon enemmän! Nyt kun olin tekemässä sitä keskivertoa pienempää, en osannut pelätä repeämisiä tai vauvan juuttumista synnytyskanavaan lainkaan. Ja helpomminhan tämä vauva syntyi kuin Rasmus, joka kuitenkin oli vain 2500g painoltaan. Pituutta vauvalla oli 53cm ja pisteitä tuli 9/9.

Mä pääsin suihkuun ja vessaan ja isi pääsi ihokontaktiin vauvan kanssa. Olo oli ihmeen hyvä ja kuuma suihku mitä ihanin. Vaatteita päälle pukiessa vaan rupesi vähän heikottamaan ja palasinkin aika pian sängylle pötköttämään. Henkka antoi mulle suklaata ja makuuasento helpotti vähän huimausta ja olokin alkoi taas parantua. Seitsemän aikaan mut kärrättiin vauva paidan alla synnyttäneiden osastolle. Sairaalassa oli onneksi tilaa, joten sain ihan ikioman huoneen. Sairaalalla on taaperohuoneita, jota meillekin suositeltiin. Ratkaisu oli kyllä just oikea, sain olla vauvan kanssa rauhassa ja huoneesta löytyi tilaa ja leluja myös isommille sisaruksille. 

Multa tiedusteltiin synnytyksen jälkeen numeroarvosanaa synnytykselle ja olikin helppo arvioida se täyden kympin synnytykseksi. Mulla oli ihan täydellinen kätilö, joka kuunteli mun toiveet, osasi ennakoida ja neuvoi ja tsemppasi juuri oikeaan aikaan. Synnytys eteni juuri sopivan tahtiin, oli nopea, muttei kuitenkaan mikään syöksysynnytys. Kipu oli siedettävää, pahempaakin olisin vielä kestänyt. Kivunlievitykset onnistui tällä kertaa just eikä melkein, ilokaasu oli hyvä apu ja nyt tuntui että sen hengittäminen ihan oikeasti auttoi. Spinaali oli myös tällä kertaa ihan oikea ratkaisu, vaikkei se yleensä poista ponnistuskipua, mulla se poisti eikä ponnistusvaihe tuntunut yhtään pahalta. Tällä kertaa se ei myöskään poistanut supistusten tuntemista, mikä tuplien synnytyksessä oli niitä ainoita negatiivisia juttuja. Täyden kympin suoritus siis, josta lopputuloksena meillä on nyt ihan täyden kympin vauva ❤

Ja Henkka. Se oli taas kerran se täydellisin ja parhain tuki ja turva. Ei olisi yksin synnytyskokemus ollut läheskään näin hyvä. Koko ajan mulla oli turvallinen ja hyvä olo. Se osasi olla hiljaa silloin kuin piti, eikä möläytellyt hölmöjä. Antoi mun puristaa kättään vaikka vähän sattuikin ja teki muutenkin kaiken just niinkuin käskin. Kerran vaan käskin olla hiljaa, kun en nyt jaksa kuunnella. Tosin en enää yhtään muista mitä se silloin sanoi :D

Muutenkin tämä synnytys oli jotenkin paljon miellyttävämpi kuin tuplien. Nythän salissa synnytyksen aikana oli vain kaksi kätilöä ja me, kun poikien synnytyksen aikana enimmillään porukkaa oli 11 meidän lisäksi. Nyt valaistuskin oli hämärämpi ja vauva sai syntyä paljon rauhallisempaan ympäristöön. Tuplat syntyivät spottivalojen keskelle ja tunnelma silloin oli muutenkin kiireempi ja hektisempi. Tämä kokemus oli nyt vaan paljon parempi ja onkin ihanaa, että mulle jäi tällainen muisto siitä viimeisestä synnytyksestäni. (Vai pitäisikö vielä todeta, never say never? :D)

Ekat päivät lähti käyntiin nekin tosi hyvin. Kohtu palautui äkkiä, paljon nopeammin kuin tuplista ja maha hävisi alle viikossa. Vauvan sokereita seurattiin yli 4500g painon vuoksi, mutta nekin oli ihanteelliset koko ajan, joten vauvan ollessa 2vrk, päästiin kotiin. Alku oli toki harjoittelua ja paljon uusia asioita, mutta oon ihan ihmeissäni kuinka hyvin meillä on sujunut! Vauva on sujahtanut helposti tähän meidän arkeen ja tuntuukin kuin hän olisi ollut täällä aina!

Siinä oli mun synnytyskertomus nro 2. Jäänee viimeiseksi, joten ihan huippua että siitä jää näin hyvä muisto! Jälkitarkastus on vasta kuukauden päästä, mutta ainakin itsestä tuntuu, että olen täysin palautunut. Vatsalihasten välistä toki löytyy vielä erkaumaa, mutta muuten alan olla sellainen kuin ennen synnytystäkin. Paljon onnellisempi vain, ja nyt kolmen ihanan pojan äiti ❤

Hän on täällä !

Tämän postauksen kirjoittamista olen odottanut jo lähes kuukauden päivät, mutta niin se vaan venähtikin aina tälle illalle saakka!

Nimittäin, meidän pieni on viimein maailmassa! Tai oli jo 2.4 aamuyöstä, mutten vaan millään ole ennättänyt sitä tänne blogiin kertomaan. Instagram ja tilini @nellienoor onkin ollut viime päivät aktiivisempi!

Lopulta meidän pikkumies syntyi raskausviikolla 40+6, spontaanisti ja vauhdilla! Ennakoivia merkkejähän mulla on ollut jo kolmen viikon ajan ja useasti ollaan jo oltu sairaalaan lähdössä. Nyt kuitenkaan lähtötarpeesta ei ollut epäilystäkään, sillä lapsivesien lorahdettua puoli kahden aikaan yöllä, alkoi niin jäätävät supistukset, että välillä tuntui kuin vauva syntyisi kotiin! Sairaalaan kuitenkin ehdittiin, mutta eipä vauvan maailmaan saattamisessa kauaa nokka tuhissut. Puolitoistatuntia sairaalassa teki tehtävänsä, kymmenen senttiä auki ja ponnistusvaihe 3min. Meidän kolmas poika oli maailmassa! 

Ja ompa hän ihana. Pulleat posket, paljon tukkaa ja nappisilmät. Ihan veljiensä näköinen pieni tuhisia. Päästiin jo eilen kotiin vauvan ollessa kaksi vuorokautta vanha ja nyt täällä harjoitellaankin ihan uutta arkea! Isoveljet on innoissaan ja isikin onneksi ainakin tän viikon kotona meidän kanssa. Vauvalle maistuu maito ja unetkin sujuu enimmäkseen kivasti, vaikka sairaalasta jäikin mulle aika mojova univelka. Nyt me keskitytään ihan vaan tähän vauvakuplaan, blogiin palailen kunhan siltä tuntuu. Insta kuitenkin päivittyy, joten hyppikäähän sinne!

LASKETTU AIKA

Tänään koitti tämän raskauden laskettu aika! Hassua, sillä poikien laskettuna aikana he olivat jo kuukauden ikäisiä ja tämä bebe majailee vielä tiiviisti masussa!

Mun on myönnettävä, että olin aika varma tämänkin vauvan saapumisesta ennen laskettua, varsinkin kun viitteitä siihen on jo ollut yli kuukauden ajan. Mutta niin siinä vaan kävi, että tämäkin päivä alkoi vielä kovasti raskaana, supistellen, mutta kuitenkin.

Tämä viimeinen kuukausi raskaudesta ei ole ollut mitenkään kauhean ihana, sillä olen saanut kärsiä vaivasta jos jonkinlaisesta. Paino on noussut varmaan neljä kiloa, supistukset on päivittäisiä, niitä tulee välillä tosi paljon ja säännöllisesti ja liikkuminen on jo tosi vaikeaa. Silti olen yrittänyt nauttia näistä viime hetkistä. Onhan tää raskaus oletettavasti se kaikkein viimeisin, joten melkein kahden käden sormissa on laskettavissa, kuinka monta päivää tulen enää elämässäni olemaan raskaana. Vaikka polte vauvan tapaamiseen on kova, yritän muistaa myös sen, että nyt kannattaa nauttia vielä tästä arjen helppoudesta. On nimittäin kuitenkin aika paljon sujuvampaa pyörittää tätä palettia kahden lapsen kanssa, kuin kahden lapsen ja yhden vauvan. Vaikka sitten vähän näin vaivaisena.

Ollaan poikien kanssa yritetty kehitellä kaikkea kivaa tekemistä niin paljon kuin vaan on ollut mahdollista. On ulkoiltu, oltu puistossa, katseltu leffoja, luettu ja maalattu. Tehty kaikkea sellaista, jota ei sitten vauvan kanssa heti voikaan. On leivottu ja kokkailtu, laitettu kotiin pääsiäistä, siivottu ja keitelty simaa. Olen yrittänyt olla läsnä Rasmukselle ja Kasperille niin paljon kuin mahdollista. Paljon ollaan myös juteltu vauvasta, mietitty missä vauva sitten nukkuu, mitä se syö ja mitä sille puetaan. Luettu vauvakirjoja ja katseltu poikien vauvakuvia. Mulla on tunne, että on saatu valmistettua lapset hyvin vauvan tuloon ja päivittäin he vauvan saapumista tiedustelevatkin.

Meillä alkaa olla kaikki valmiina vauvaa varten. Hänkin on aikalailla valmis, ainakin neuvolan mukaan. Sf-mitta ei ole noussut pariin viikkoon ja pää on tiukasti parkissa tooosi alhaalla. Mutta vauvalla ei vaan tunnu olevan mikään kiire. Eikä siinä, jaksetaan me vielä hetki odotella. Vielä kun saisin vähän paremmin nukuttua yöt, niin eihän tässä olisi mitään ongelmaa!

Mutta yllättävän rauhallisin mielin täällä ollaan. Itseni tuntien, kuvittelin hyppiväni seinille jo tässä vaiheessa, ja ehkä välillä hypinkin. Mutta enimmäkseen fiilis on hyvinkin zen. Vaikka päivittäin käykin mielessä, jokojoko? Kahden viikon päästä, ihan viimeistään on meidän pieni vauvakolmonen täällä! ❤

Sairaalakassi CHECK!

VIIMEIN on sairaalakassikin pakattu! Sen verran on nyt viime päivinä supistellut, että päädyin kasaamaan kassin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Poikien raskaudessahan tämäkin oli tehtynä varmaan jo kolkytviikolta eteenpäin, nyt olen vain ajatellut, että ehtiihän tuon! Vaikka sitten siinä lähtöä synnärille tehdessä.

Mutta ehkä se nyt vaan on kivempi, että kassi on jo odottelemassa. Varmaan siinä supistusten kanssa puhistessa on muutakin ajateltavaa kuin pakkaamiset.

Vauvan tavarat oli helppo kasata, hänet tullaan sairaalassa olo ajan pukemaan sairaalan vaatteisiin, joten matkaan tarvittiin vain ne kotiutumiskuteet, jotka isi ja isoveljet voi sitten tuoda sairaalaan, kun tulevat meitä hakemaan. Tämän kuvissa olevan setin lisäksi pakkasin varuiksi myös 56cm setin, jos vauva olisikin arvioitua isompi.

Body ja housut on lindexiltä, kuten sukatkin. Pipo ja lapastassut Polarn o Pyretiltä ja collegehaalari Kappahlista. Tuo haalari on muuten sama, jossa Kasperkin kotiutui sairaalasta! Villasukat on neulonut poikien päikkytäti, ja ne on kyllä mineimmät villasukat joita oon ikinä nähnyt! Tutin ja ketjun otan varuiksi mukaan, voi olla että jäävät sitten kuitenkin käyttämättä.

Vauva kotiutuu Baby's onlyn kaukalopussissa, joten toppista hänelle ei tarvitse pakata.

Mun omat tavarat olikin vähän vaikeampi pakata, en oikein muista mikä kaikki viime kerralla oli tarpeen. Se on ainakin jäänyt mieleen, että synnärillä Joensuussa oli ihan kamalan kylmä, joten nyt mun kassiin meni ihan ensiksi villasukat sekä paksu ja pitkä neuletakki. Puhelimen laturi on myöskin ihan ehdoton ja sen laitoinkin heti seuraavana. Lisäksi kassissa on mulle kotiutumisvaatteet, imetystoppi, alushousut, sukat, kollarit ja imetysliivit. Poikien sairaalassa olon käytin sairaalanvaatteita, nyt olen miettinyt josko vetäisin päälle jo heti omat vaatteet. Tässä meen kuitenkin fiiliksen ja jälkivuodon mukaan, joten Henkka voi tuoda mulle sitten lisävaatetta sen mukaan kuin tarvetta on.

Oman nännirasvan pakkasin myös, kuten liivinsuojuksiakin, vaikka muistelen, että näitä kyllä sai sairaalasta. SIteitä en ottanut ollenkaan, koska ne sairaalan "vaipat" vaan toimii alkuun paremmin.

Lisäksi kassissa on omat hygieniatarpeet, kasvojen puhdistusaine, kosteusvoide, shampoo ja hoito, hiusharja, deo, hammasharja ja -tahna sekä pari ponnaria ja pinniä. Meikeistä otin mukaan vain silmänalusvoiteen, viimeksi oli koko repertuaari, enkä kyllä jaksanut missään välissä meikkailla. Muutenkin käytän meikkiä niin harvoin, etten usko synnärin olevan nyt se paikka missä sitä tulisi käytettyä. Suoristusrauta ja fööni jäi myös tällä kertaa kotiin.

Omia tavaroita on sitten mukana vielä Camelbakin juomapullo. Siskoni tänään järkyttyi, kun kassissa ei ollut lainkaan herkkuja, joten voi olla että sinne pitää pari levyä suklaata vielä lisätä, vaikkakin uskon Henkan sitten voivan tuoda näitä mulle. Mutta ehkä voisi pelata varman päälle ja ottaa sitä suklaata :D

Henkan kassista löytyy sitten vielä hänelle vaihtopaitaa ja bokseria, suuvesi, purkkaa, deodorantti, pari energiapatukkaa, pähkinöitä, pullo vissyä ja kamera sekä laturi. Suuvesi siksi, että mä tiedän, että ärsyynnyn ihan kamalasti jos Henkan henki haisee :D Samaa koskee tuota vaihtopaitaa ja deodoranttia. En halua, että supistusten keskellä huomaan nojailevani mieheni hikiseen kainaloon! AHAHAH. :D

Oltaisiinkohan tässä jo valmiita synnyttämään?

T Ä Y S I A I K A I N E N

Tänä aamuna raskausappiin vaihtui raskausviikoksi 38 (37+0), eli vauva on nyt täysiaikainen! Näin pitkällä raskauksissa en ole ikinä ollut, pojathan syntyivät nipinnapin keskosina viikolla 36+0. Koko viikon on tuntunut, että etuajassa tulee tämäkin bebe, mutta niin vaan täällä ollaan! Oon kyllä tosi iloinen ja toisaalta myös ylpeä kehostani, että onnistuin saamaan vauvan näille viikoille saakka. Nyt hän on tervetullut syntymään milloin vaan, vaikka saisikin toki viikon kaksi vielä odotella. Mutta enpä enää viitsi himmailla, jos hän on tullakseen niin TERVETULOA vaan! Toisaalta tarkoitus ei ole myöskään provosoida supistuksia kovenemaan, vaikka välillä kyllä mieli tekisikin. Sen verran kuluttavia nuo jatkuvat supistusjaksot ovat!

Edellisessä kaksosraskaudessa tein myöskin Vauvalehden raskaustestin, joten ajattelin, että se olisi kiva toteuttaa nyt täysiaikaisuuden päivänä myös tästä raskaudesta!

Minulla on ollut uusi intohimoja ja inhokkeja.

Olen oikeastaan himoinnut aika samoja juttuja kuin ilman raskauttakin. Kirpeät hedelmät, hedelmät yleensäkin, marjat, pikkutomaatit, vesimeloni ja kirpeät karkit ovat olleet himotuksen kohde nro. 1. Viime viikkoina olen syönyt appelsiineja ja veriappelsiineja ihan valtavasti. Pahoinvoinnin aikaan ainoat ruuat jotka yhtään houkutti oli juurikin kylmät hedelmä- ja marjasmoothiet, hyvä olo sitruuna mehuvissy ja mannapuuro. Taisinkin syödä parin viikon ajan vaan mannapuuroa lounaaksi! Inhokkeja ei lämpimän ruuan lisäksi ole tainnut olla mitään.

Olen nähnyt erikoisia unia.

Meni tosi kauan, että raskaus edes tuli uniin. Sitten kun tuli olen oikeastaan nähnyt vain synnytysunia ja nekin on olleet hyvin tavallisia ja normaaleja. Edellisessä raskaudessa unet oli huomattavasti oudompia! Mun unissa vauva on aina pikkuinen poika, ihan Rasmuksen näköinen. Kerran näin unta, että syntyikin tyttö ja olin aamulla ihan paniikissa! En ole ottanut edes huomioon, että vauvan sukupuoli ei ole varma! Sen jälkeen pitikin käydä hakemassa kirpparilta yksi tyttömäinen vaatekerta kaapin perälle.

Salasin raskauteni töissä mahdollisimman pitkään.

Ajatus oli pitää asia salassa jonnekin rv 14 saakka, mutta eihän siitä pahoinvoinnin takia mitään tullut. Kun rv 7+jtn olin vartin oksentanut työpaikan vessassa, päätin että nyt riitti. Soitin neuvolaan, sain ajan lääkärille ja kerroin lähiesimiehelleni raskaudesta. Sairaslomalle jäänti tuntui luovuttamiselta ja epäonnistumiselta, vaikka sitten jo seuraavana päivänä totesin päätöksen ihan oikeaksi. Työtehot oli ihan hukassa, eikä töistä muutenkaan tullut mitään. Tasan neljä viikkoa olin poissa, ennen kuin pahoinvointi oli sen verran hallittavaa, että jaksoin taas työpäivät. Sairaslomalle jäädessä paljastin asian myös omalle työtiimille, muille uutiset kerrottiin vasta rv 15. Perheelle ja tuttaville toki jo aiemmin.

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaa.

Säännölliset valokuvaukset aloitin vasta joskus rakenneultran jälkeen, sitä ennen en oikein osannut. Raskaus oli sen verran yllätys, että asennoituminen kasvavaaan mahaan oli pitkään vähän hukassa, enkä oikein osannut alkaa kuvailemaan pelkkää turvotusta. Nyt mahaa on tullut kuvailtua enemmän kuin pojista ja viikonloppuna mennään ihan virallisiin raskauskuviin valokuvaajalle! Tämä jännittää kovasti, sillä tällä hetkellä en itse tunne hehkuvani lainkaan! Jännä nähdä mitä ammattilainen saa musta irti! Neuvola on hoitanut pääasiassa mittaukset, mutta Baby showereissa mittasin mahan ympäryksen myös itse! Silloin mitaksi tuli hieman yli 120cm, aika hurjasti kun normaalimitta navankohdalta on kuitenkin 30cm vähemmän! Sf-mitta onkin mennyt ylärajojen yläpuolella koko ajan, huomenna olisi taas neuvola, ja mulla on fiilis että mitta on nyt rajojen sisällä. Lääkärin mukaan iso mitta johtuu tuplien venyttämästä kohdusta ja runsaasta lapsivedestä. Mitään lisätutkimusten tarvetta iso maha ei onneksi ole aiheuttanut.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi.

En tosiaan. En tunne oloani lainkaan omakseni mahan kanssa ja vaikka voisi luulla rintojen kasvunkin olevan hyvä juttu, en oikein tykkää siitäkään. Tunnen itseni enimmäkseen vaan hyvin epäseksuaaliseksi olennoksi, enkä aina jaksaisi odottaa sitä, että pääsen mahasta eroon ja olemaan omassa kehossani ihan vain minä! Yksi isoimmista asioista joita raskauden jälkeiseltä ajalta odotankin, on se, että voin halata miestäni normaalisti, ilman että maha on koko ajan tiellä.

Pesänrakennusviettini on herännyt.

Ei oikeastaan normaalia enempää. Keväisin mulla tulee aina sellainen siivousvimma, että kaapit pitää järkkäillä ja luopua kaikesta turhasta. Se on tullut nytkin, mutten usko sen liittyvän raskauteen. Keväällä mua puraisee aina myös sisustuskärpänen ja talviset koristetyynyt vaihtuu raikkaampiin. Niin kävi nytkin, muttei taaskaan raskauden vuoksi. Vauvalle on kyllä kaikki ollut valmiina jo jonkin aikaa, mutta enempi se on mun perusluonne, joka ei vaan kestä keskeneräisyyttä!

Olen stressannut miten imetys onnistuu.

Tämä kyllä jännittää mua kaikista eniten. Imetys oli ainoita asioita poikien vauva-aikana, jossa en tuntenut onnistuvani. POikien kohdalla siirryttiinkin korvikkeeseen jo 1kk iässä. Nyt toivoisin täysimetystä ainakin neljään kuukauteen ja olen kyllä kehittänyt imetyksestä itselleni aika pakkomielteen, vaikken ajattelekaan imetyksen olevan hyvän äitiyden tai vanhemmuuden mitta. Eniten imetyksen haluan kai onnistuvan itseni takia. Että minustakin lopulta oli siihen!

Hyvä äiti on kotona pitkään.

Myöskään tämä ei ole mun mielestä hyvän äitiyden mitta, mutta omalla kohdallani haluan olla kotona mahdollisimman kauan. POikien kanssa olin 2,5 vuotta, käyden välissä 4kk ajan töissä. Toivottavasti nyt kolmannen kohdalla jaksan ainakin suurinpiirtein saman ajan. Mä olen sellainen kotiäitiluonne, ettei ainakaan nyt ikävä töihin ole. Toisaalta kolmen lapsen päiväkotimaksut ei myöskään houkuta mua lainkaan!

Tiedän miten haluan synnyttää.

Mahdollisimman pian! Ei mutta oikeasti olisin jo aika valmis synnyttämään. En malttaisi odottaa, että tapaan meidän kolmannen pienen. Edellinen synnytyskokemus oli niin hyvä, että olisin ollut valmis uusimaan sen heti synnytettyäni. Toivon kovasti, että tälläkin kertaa kaikki etenee niin sujuvasti ja helposti. Olen kyllä valmistautunut siihenkin, että saatan joutua käynnistykseen ja kärvistelmään synnytyksessä paljon poikien synnytystä pidempään. Mutta aika go with the flow -fiiliksellä tässä ollaan! En viitsi stressata asiasta, johon en vaan itse voi vaikuttaa. Synnytys menee niinkuin menee ja itse keskityn vaan rentoutumaan ja olemaan rauhallinen.

❤ PAINONI ON NOUSSUT 9 KILOA ❤ NUKUN VUOROKAUDESSA 8 TUNTIA ❤ARVELEN, ETTÄ VAUVA SYNTYY RASKAUSVIIKOLLA 39+0 ❤ KUTSUMME LASTA USEALLA ERINIMELLÄ. ENITEN KÄYTÖSSÄ OVAT NESTORI, MINI JA BEBE ❤ ENNEN RASKAUTTA JA ALKURASKAUDESSA OLIN VARMA, ETTÄ TÄMÄ ON VIIMEINEN RASKAUTENI. NYT EN ENÄÄ OLEKAAN SIITÄ LÄHESKÄÄN NIIN VARMA. ❤

Äitiyslomalta MOI !

Täällä päivittyi tänään status sairaslomalaisesta äitiyslomalaiseksi! Mikäänhän ei todellisuudessa muutu, loma kuin loma ja vapaa kuin vapaa. Mutta kuitenkin, on tää nyt kuitenkin omanlaisensa virstanpylväs!

Blogissa onkin nyt ollut aika paljon raskaus- ja vauvajuttuja, tuntuuko että pikkuhiljaa alkaisi riittää, vai vieläkö vähän vielä jaksaa? Musta ainakin itsestäni tuntuu, että raskaus on nyt tosi pinnalla ja ajatuksissa ja kaikkea. Ehkä tilanne muuttuu sitten tuossa maaliskuun alussa, kun vauva saisi jo pikkuhiljaa alkaa syntymään, isot pojat jää päiväkodista pois, kevät on taas vähän pidemmällä ja kenties blogiinkin sitten tulee vähän muuta kuin raskaushöpöhöpöä. Mene ja tiedä!

Mulla oli alkuviikosta jälleen neuvola, nyt niitä tuntuukin olevan tiiviimmin, seuraava varattiin taas kolmen viikon päähän. Tosin neukkutäti muistutteli, että nää on nyt vaan niitä kontrollikäyntejä ja jos yhtään fiilistä on, niin lisäaikoja voi varata. Mulla sitä fiilistä ei oikein ole, jotenkin nuo neuvolat ei ole tuntuneet yhtään tarpeellisilta tässä toisessa raskaudessa. Toki vauvan sydänäänet on aina kiva päästä kuuntelemaan, mutta kun liikkeetkin nyt kuitenkin tuntuu, ei sillä sellaista mielenrauhan helpottavaa vaikutusta enää ole. Mielummin kuulisin kohdunkaulan tilanteesta, vauvan mitoista ja näkisin vauvaa muutenkin ultran kautta. Sitä täytyy odotella vielä ensi viikkoon, jolloin lääkäri tsekkaa nuo kaikki ultralla.

Neuvolan mittauksissa kaikki oli taas kunnossa, verenpaine edelleen alhaalla, ne sokeriarvot ihan kunnossa, eikä onneksi edes viitanneet mitään radiin päinkään. 4,2 oli paasto, toinen arvo oli 6,2 ja kolmas 5,1. Jos nyt oikein muistan, niin eka piti olla jotain alle viisi, toka alle kymmenen ja kolmas alle seitsemän. Eli kirkkaasti läpi, joten voinen huoletta tänään ostaa sen viikonloppuisen irttaripussini!

Sf-mittakin oli hidastanut kasvuaan, mullahan se on vedellyt siellä ylärajan yläpuolella koko ajan (paitsi lääkärin mittauksella). Yläpuolella oli edelleen, mutta enää himpun verran vaan. Eikä ollut kasvanut kuin sentillä edelliskerrasta. Vauva on ankkuroitunut tosi alas, neukkutäti ei ollut ihan varma kiinnittymisestä, mutta pää sieltä ensimmäisenä olisi tulossa. Vauvan peppu pyörii tuossa mun ylävatsalla, useimmiten himpun verran enemmän oikealla, joten supistusten tullessa mun maha menee aika hurjan muotoiseksi. Koko vasen puoli on ihan tyhjä ja vauvan ääriviivat tuntuu selkeästi oikealla. Potkuja tulee enimmäkseen siis oikeaan kylkeen ja välillä ne on niin ikävän tuntuisia, että tuntuu kuin vauva yrittäisi puskea mun kyljestä läpi! 

Vauvalla on tosi usein hikka, ainakin paristi päivässä hän tuolla nikottelee. Ja hikka tuntuu kyllä tooosi alhaalla. Henkallekin välillä oon nauranut, että voisin vaikka vannoa tuntevani hikan pepussa saakka! Ei mutta älkää naurako, ihan totta! :D Pojista en edes kunnolla muista näitä hikkailutuntemuksia, silloin niitä ei ehkä niin huomannut kun potkijoita oli kaksi.

Neuvolassa kertailin vielä vähän, että mites sitä taas pitikään sitten synnytyksen alkaessa toimia. Viime raskaudessa ohje oli oikeastaan soittaa synnärille tilanteessa kuin tilanteessa, nyt mun omalla arviolla on paljon isompi painoarvo. Jos synnytys käynnistyy vesien menolla kuten viimeksi, voin huoletta odotella aamuun (jos siis on yö) ja soitella sitten vasta lisäohjeita. Jos taas vesien menojen lisäksi tulee kipeitä supistuksiakin kannattaa soitella samantien. Jos synnytys taas käynnistyy pelkillä supistuksilla, voin hyvin odotella että ne tulevat säännöllisesti kymmenen minuutin välein ja soittaa vasta sitten. Jos jo heti alkuun tiheämmin niin tulisi soittaa heti. Viimeksikin synnytys eteni kuitenkin niin vauhdilla, että nyt voi olla edessä sama kuvio. 

Jotenkin tuo synnytys on mulle edelleen vähän semmonen tulee ja menee miten tulee ja menee. En oikein osaa suunnitella, stressata tai miettiä. Mikä kai on vaan hyvä, sillä yllätyksiä siellä varmasti tulee joka tapauksessa! Oma ajatus kuitenkin oli, että ilman lääkkeitä niin kauan kuin tuntuu hyvältä tai edes siedettävältä, suihkulla, ammeella ja ilokaasulla sitten ja jos oikein kamalaksi menee, niin epiduraalia tai spinaalia sitten. Epiduraaliahan mulle ei viimeksi ehditty antaa, mutta spinaali vaikutti oikein hyvin. Näihin voisin ehkä kuitenkin palata ihan omassa postauksessaan?

Mutta se niistä raskausjutuista. 

Tänään meillä on pitkästä aikaa miehen kanssa treffi-ilta! Hauskasti sattui juuri tähän samalle päivälle äitiysloman alkamisen kanssa! Pojat lähti juuri papalle yöksi ja mä suunnittelin tässä katsovani pari jaksoa Greyn anatomiaa ja alkavani sitten odotella tuota miestäni kotiin. Meillä oli tarkoitus mennä syömään texmexiä ja katsomaan uusin Grey leffaan. Huomenna sitten onkin hotelli Flamingoon varattuna ja vähän hemmottelua kylpylän puolella meille molemmille! Pojat menee kyläilemään mun siskolleni ja heilläkin tiedossa vaikka mitä kivaa! Jotenkin tuntuu tosi kivalta, että saadaan viettää yksi viikonloppu ihan vaan sellaista parisuhdelaatuaikaa kaksistaan, ennen kuin vauva saapuu.

Katotaan vaan, niin ollaankin molempina iltoina jo yhdeksän jälkeen nukkumassa, jotkut take away pizzat kainalossa! :D

Hei mutta ihanaa viikonloppua kaikille! ❤ Blogi ei enää viikonloppuna päivitykään, mutta instan puolelle @nellienoor tulee varmastikin kuvia jaettua! 

RV 33 ja pikkupyykkiä

Maanantaisin mulla vaihtuu aina raskausviikot. Tää on tosi kätevää näin, sillä tällätavoin viikkojen aihtuminen on helppo muistaa! Nyt loppukohden alan myös olla itsekin kartalla millä viikolla milloinkin mennään, alkuunhan viikkojen kuluminen piti tarkistaa aina raskauskalneteriappsista! 

Nyt aletaan myös olla sellaisilla viikoilla, etten voi sanoa kokevani raskauden menevän jotenkin tosi nopeasti! Viikot kyllä vaihtuu tiuhaan, mutta silti oma fiilis on, että olen ollut ikuisuuden raskaana. Tuntuu, että siitä heinäkuisesta plussasta on ikuisuus ja maaliskuun viimeisiin tai huhtikuun ensimmäisiin päiviin on vielä samanlainen ikuisuus matkaa. Näinhän se nyt tietysti ei ole, mutta fiilis kyllä on, että aika vaan matelee.

Neuvolakortin kuoret saatu : Oot niin ihana!

Yritän silti tolkuttaa aina itselleni, että nyt nautitaan! Tulee menemään tosi pitkä aika, kun seuraavan kerran tulen viettämään näin paljon aikaa kotona ihan vaan itsekseni. Yritän hoitaa kaikkia rästihommia, selvitellä etukäteen kaikkea tähdellistä ja ihan vaan nauttia. Syödä sohvalla, katsoa Grey maratoneja ja tunnustella vauvan potkuja. Niin, ja viimein antaa myös aikaa vähän blogijutuille! Sieltä on tullut kovasti toivetta sisustus- ja ruokajutuille, joita lupaan alkaa kasailemaan teille heti tässä helmikuun aikana! 

Tänään vaihtuneiden viikkojen kunniaksi, mä pesin ne ekat pikkuruiset vavanvaatteet. Tai oikeastaan pistin pesuun kerralla kaikki meiltä löytyvät minivaatteet 50-68 koossa, sekä kaikki petivaatteet ja harsot. Tälleen ekan pesun kunniaksi, lajittelin jopa vaatteet tummiin, vaaleisiin, 60 ja 40 pestäviin. Jatkossahan nuo tulee varmastikin pyörimään suloisesti sekaisin, kaikki kuudessakympissä. Tai ehkä alkuun 40 astetta riittää vauvan pyykeille, hän kun ei kauheasti sotke ja maito tuntuu palavan vaatteisiin kiinni kuumemmissa lämpötiloissa. 

Pyykinpesuaineena käytin tuota samaa mitä meillä on isommillakin pojilla käytetty aina sieltä pikkupyykeistä saakka. LVn tuotteet on olleet hyviä tuolla meidän atoopikkoesikoisella, enkä ole oikeastaan kaivannut vaatteisiin mitään tuoksuja. Meidän aikuisten pussilakanoihin laitan vain vähän huuhteluainetta, tuntuu että ne siliävät sillä helpommin. Pikkuvaatteet menivät vielä kuivumaan rumpuun, josta ne sitten viikkeilen vauvan kaappiin. Siellä ne sitten odottelevat pikkumiestä.

Vaikka aika mateleekin, tuntuu tosi hurjalta olla jo raskauden tässä vaiheessa, että vaatteet voi tosiaan jo viikkailla kaappiin! Saa nähdä, kuinka korkeita pinoja noista vielä tulee, vaikka oma tuntuma onkin, että vaatetta on aika sopivasti. Sormia kyllä jo polttelisi päästä pukemaan niitä pienelle, mutta maltetaan nyt vielä pari viikkoa kuitenkin!

Mun oma vointini ei oikeastaan ole tässä sairaslomalla ollessa mihinkään muuttunut. Supisteluja tulee edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kipeimmiltä sellaisilta ollaan nyt kuitenkin onneksi vältytty. Vauva on välillä RT:ssä, välillä perätilassa. Vielä tuntuu olevan hyvin tilaa myllätä ja vaihdella asentoa. Potkut on tosi napakoita, välillä ihan hirveän kipeitäkin! En tosiaan muista, että tuplista olisi tällaista ollut! JOko aika kultaa muistot, tai tämä kaveri on veljiään vauhdikkaampi tapaus!

Loppuviikosta kirjoittelen varmastikin vielä neuvolakuulumisia, niitä kun alkaa nyt taas olla tiheämmin! Keskiviikkona pyörähdän neuvolassa taas seuraavan kerran. 

Kuinkas teillä muilla odottajilla menee? Joko alkaa raskaus kypsyttää, vai nautitaanko siellä raskaushehkusta?