sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Viikon aamiaishaaste Paulunsin kanssa

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Indieplace ja Paulúns kanssa. 

Kiireinen aamu, aamiaista ei taaskaan ehdi syödä tai valmistaa, joten nappaat äkkiä vaan banaanin mukaan ja syöt sen pikapikaa autossa. Ennen lounasta maha täyttyy vaan kahvilla ja ehkä laukun pohjalta löytyvällä proteiinipatukalla. Olo on väsynyt ja nuutunut ja lounasta odottaa kuin kuuta nousevaa. Sitten lounaalla on hirveä nälkä ja tulee syötyä ihan liikaa. Ja sitten taas väsyttää. Kuulostaako tutulta?

Mä skippaan aamiaisen aivan liian usein, ja täytän aamun aikana mahaa vaan kahvilla. Tai en yleensä skippaa sitä täysin vaan teen juuri sen virheen, että syön vaan jotain pientä ihan pikaisesti. Äkkiä autossa tai samalla kun vien lapsia päiväkotiin. Silloin kun aamupala tulee syötyä, on se helposti yksipuolista ja ravinneköyhää, sillä tuntuu, ettei mun arki-aamuissa ole aikaa kunnolliselle aamiaiselle.  Paulúns-tuotteiden ja Kaisa Jaakkolan haastamana mä päätin, että nyt tulisi muutos. Lähdin testaamaan viikon ajan, kuinka ravintorikas ja monipuolinen Paulúns-aamupala parantaisi mun jaksamista ja tekisi toivottavasti mun aamuista energisempiä ja kiireettömiä. 

Sain ison Paulúns-tuotepaketin, jossa silmään pisti erityisesti mun lempparini, eli Granolat. Perinteisen Paulúns-Granolan lisäksi paketista paljastui uutuus, nimittäin Paleo-granola, mikä alkoikin kiinnostaa mua heti. Mun vatsani ei oikein kestä viljoja, joten tämä Paleo-granola kuulosti juuri siltä, mitä mä olin kaivannut kauppojen granola-hyllylle. Ja ainakin nyt paristi kokeiltuna, siemenistä ja pähkinöistä koostuva maukas granola tulee nousemaan takuulla jatkossakin mun kauppalistalle. 



Paulúns-paketista löytyi meidän tarpeisiin myös toinen tosi sopiva tuote, nimittäin linssihiutaleet. Meidän lapset tykkää tosi paljon muroista, ja useana arkiaamuna he syövätkin aamuisin kotona muroja maidolla tai maustamattomalla jugulla. Mulla on välillä vaikeuksia löytää uusia fiksuja vaihtoehtoja murohyllystä, siellä kun on muroja ihan tosi laidasta laitaan. Nämä Paulúns linssihiutaleet olikin piristävä uutuus ja kumpikin maku tuntui kelpaavan oikein hyvin lapsille. 

Mä lähdin haasteeseen mukaan innolla, sillä tiedostan jo entuudestaan, että ruokavaliolla on hurjan iso vaikutus siihen, miten muuten voi. Fiksu ruoka auttaa jaksamaan ja myös ajatus tuntuu liikkuvan liukkaammin, joka onkin mun työssäni tosi tärkeää. Jos ajatus tökkii, ei töistäkään tule yhtään mitään. Pidemmän tähtäimen ajatuksena mulla oli, että saisin taas fiksut ja monipuoliset aamiaiset osaksi jokapäiväistä arkea. Onhan aamiainen kuitenkin päivän tärkein ateria. Siinäkin mielessä on tosi hassua, että miksi mä panostan kyllä laadukkaaseen ruokaan lounaalla ja viikonloppuaamuissa, mutta arkiaamujen aamiainen jää ihan olemattomaksi ja laaduttomaksi. 







Perinteisen hyvä ja yksi mun lemppari aamiaiseni on granola marjoilla ja luonnonjogurtilla. Meillä ei kotona käytetä juurikaan maustettuja jogurtteja, vaan makua tuodaan marjoilla ja hedelmäsoseilla. Mä en oikein itse edes pidä maustetuista juguista, mutta lapsille niitä joskus tulee kyllä hankittua. Mua ihmetyttää, miksen aiemmin ole saanut aikaiseksi syödä juguaamiaista, sillä onhan se kuitenkin niin helppo ja nopea valmistaa, jos oikeat raaka-aineet vaan löytyy jääkaapista. Toisaalta se on myös hyvä ratkaisu niihin mun kiireisiin aamuihin, sen saa nimittäin pakattua helposti myös töihin mukaan. 

Kuvissa näkyy mun viikon aikana syömiä aamiaisia ja eikö ne vaan näytäkin aika hyviltä, monipuolisilta ja energiaa tuovilta? Mun tarkoitus tuon haasteen aikana oli lisätä marjoja ruokavaliooni ja se onnistuikin loistavasti. Myös se ilahdutti mua kovasti, että siinä missä omat aamiaiset koki ryhtiliikkeen, myös meidän lapset intoutuivat syömään mun kanssa samoja aamiaisia. Paulúns-tuotteita tullaan siis jatkossakin näkemään meidän kuiva-ainekaapissa ja aamiaispöydässä. Onko tuotteet sulle entuudestaan tuttuja, vai kuulitko näistä ekaa kertaa? Mä suosittelen tutustumaan, varsinkin jos et ole vielä päässyt testaamaan! 

Ihanaa ja energistä sunnuntaipäivää kaikille, toivottavasti teidän aamu alkoi oikein herkullisella aamiaisella!

tiistai 18. helmikuuta 2020

Mitä tänne kuuluu?


Puolen vuoden blogitauon jälkeen, on kai hyvä aloittaa paluu tekstien ääreen ihan vaan niistä tavallisista kuulumisista. Mä myös luulen tietäväni, että nämä arkistakin arkisemmat kuulumispostaukset ovat teidän lemppareita. Mä pidän kovasti niistä itsekin lukiessani muita blogeja, sillä jotenkin niistä vaan saa sitä tarttumapintaa enemmän kuin muiden genrejen postauksista.

LAPSET


Lapsilla menee päiväkodissa ihan tosi mahtavasti. Vaikka en aina ihan fanitakaan meidän tuplien päiväkotia, ollaan silti oltu pääasiassa tosi tyytyväisiä niin hoidon kuin esiopetuksenkin laatuu. Tuntuu tosi hassulta ajatella, että meidän isot on oikeasti parin kuukauden päästä ekaluokkalaisia! Ollaan jo vähän treenailtu itsenäistymistä ja he ovat saaneet olla lyhyitä hetkiä keskenään kotona. Tämä on muuten ollut mulle uskomattoman vaikeaa hyväksyä, sillä jotenkin koen, että he ovat edelleen niin pieniä. Mutta eihän ne ole. Melkein koululaisia jo. 

Lapset ovat olleet ihmeen terveenä koko viime syksyn ja tämän talven. Meillä on ollut vaan lyhyitä nuhakuumeita ja flunssia ja nekin yleensä vain yhdellä lapsella kerrallaan. Lääkärissä on kuitenkin saatu ravata, sillä pienimmällä tutkitaan tällä hetkellä kala-allergiaa ja keskimmäinen onnistui katkaisemaan kädestään luun reilu viikko sitten. Eli täällä on kyllä sattunut ja tapahtunut!


PERHE


Perhearki meillä on juuri nyt aikamoista tasapainoilua. Kun molemmat vanhemmat käyvät töissä, toinen vielä niinkin laajan skaalan työvuoroilla kuin mitä mulla on, on välillä tosi vaikea saada sovitettua meidän arkea toimivaksi. Viikonloppuisin yritetään panostaa perhearkeen ja viettää aikaa yhdessä ja erikseen lasten kanssa. Arki kun on tosi helposti sitä, ettei ennen lasten nukkumaanmenoa ihan kauheasti ehdi. Nyt meillä on vielä ollut lasten harrastukset katkolla tämän vuoden, joten sekin on itsessään vähentänyt iltajuoksuja. en tosiaan tiedä, miten me revetään ja mihin suuntiin siinä vaiheessa, kun harrastukset taas alkavat. 

Perhe-alämä meillä on kuitenkin nyt jotenkin ihanan tasapainoista. Mä uskon, että se on sitä siksi, että lapset alkavat olla niin isoja. Tämä tietysti saa mulla aikaan sen pienen vauvakaipuun, vaikken missään nimessä suostukaan myöntämään, että mulla olisi mitään oikeaan vauvakuumeeseen viittaavaa. Enemmän se taitaa olla haikeutta sitä mennyttä elämänvaihetta kohtaan. Sitä, ettei koskaan enää meillä asusta pientä vauvaa, ja että koskaan enää en ole raskaana tai imetä. Välillä mä heitän ihan vaan puolivitsillä miehelle, että entä jos yksi vielä. En kylläkään oikeasti tarkoita sitä, olen nimittäin 98% varma, että meidän lapsiluku on kolme. Silti, välillä se hiipii mieleen. 


TYÖ


Töissä mulla menee tosi kivasti. Mä olen päässyt syksyn ja talven aikana mukaan erilaisiin kivoihin projekteihin ja uusia on vielä tulossa. Oon päässyt näyttämään omaa osaamista myös muussakin,  kuin vaan siellä perusduuneissa, ja se on ollut niin huippua. Olin koko viime kevään ja kesän niin varma, että palasin töihin juuri oikeaan aikaan ja se tunne vaan vahvistui syksyn aikana. Onhan töissä käynti välillä ihan tosi tylsää ja viikonloppuna odottaa innolla, mutta on mulla silti vaan ihan tosi hauskaakin töissä. 

Blogin lomaillessa oli tosi ihanaa keskittyä vain siihen omaan leipätyöhön. Oli toisaalta tosi kiva, ettei iltaisin tarvinnut tehdä mitään töitä vaan pystyi vaan keskittyä lataamaan akkuja ja vaikka urheilemaan. Samalla mä tietysti vähän ikävöin tätä toistä "työtä" jota työksi en ihan täysin osaakaan sanoa. 

Tälle vuodelle mä odotan töissä jotain uutta ja ihmeellistä. Vielä en tiedä mitä se on, ehkä mä lähden kokeilemaan talon sisällä jotain muuta, vaikea sanoa, mutta just nyt mun on hyvä ja kiva olla siinä missä mä olenkin. 

Ystävät mä jätän nyt kokonaan tästä kuulumispostauksesta otsikkona pois, sillä myönnettäköön, että olen ollut viime kuukaudet surkea ystävä muille, kuin työystävilleni. Se mun työssä onkin ehkä parasta, että sieltä löytyy iso liuta mun ihanimpia ystäviä ja kavereita, joten aina ei edes tunnu, että olisi töissä. Ja se onkin huippua juuri siksi, sillä eihän mulla oikein vapaa-ajalla tahdo löytyä aikaakaan ystäville. Siksi on hyvä, että ystävyyssuhteita saa hoidettua duunistöis. 

Noiden työystävien ja -kaverien kanssa me muuten lähdetäänkin viikonloppuna laivalle ja mä veikkaan, että tiedossa on ihan huippuhauska ja kentien hieman kostea reissu. Oon niin kaivannut pientä irtiottoa arkeen ja kunnolla nauramista. Olispa jo lauantai! ❤


MINÄ


No minä. Mitäs minulle sitten kuuluu? Oikeastaan hyvää, vaikka välillä tuntuukin että elän keskellä jotain henkilökohtaista kriisiä. Kai se on vähän seurausta siitä, ettei koskaan oikein ole kriiseillyt mitään, niin sitten kun sen aloittaa, voi kriiseillä kunnolla. Mä varmaan eniten kipuilen sitä, että kaikki on jotenkin jo saavutettu. Olen tosi kiitollinen ja onnellinen kaikesta mitä mulla on, mutta vähän on silti sellainen tunne, että tässäkö se oli. Nytkö on sitten ne ruuhkavuodet ja hitaasti vanhennutaan. Mä haluaisin saavuttaa vielä jotain, mutta en oikein tiedä mitä se jotain on. 

Tällä hetkellähän mulla on kaikki enemmän kuin hyvin. Vakaa ja onnellinen parisuhde, jossa me molemmat ollaan tasavertaisia. Mies, joka oikeasti on mun parhain kaveri, huipuin isä ja mitä ihanin co-pilot pyörittämään tätä meidän arkea. Siinä missä tutut valittaa miehistä jotka ei osallistu tai tee kotitöitä, on mun mies se, joka tankkaa mun auton, vie lapsia retkelle metsään ja siivoaa keittiön useammin kuin mä. Ihan täydellinen pakkaus siis kaikin puolin. Kaiken lisäksi, se vieläpä jumaloi mua ja muistaa sen myöskin kertoa ❤ 

Mulla on unelmien koti, ihana omakotitalo, joka on juuri sellainen kuin haluankin. Meillä on vakaa talous, ihania ystäviä ja huiput perheet. Molemmilla hyvät työpaikat, kolme ihanaa ja tervettä lasta ja asiat muutenkin kaikin puolin just eikä melkein mallillaan.

Mutta silti on se pieni kriisi. Kai se tulee siitä, että viimeisin vuosikymmen oli niin suurta mullistusten ja muutosten aikaa. Oli raskautta, kihlausta, naimisiin menoa, kaksoset, useampi muutto, kolmas vauva, taloprojekti.. Ihan hirveästi kaikkea isoa ja nyt tulevaisuus näyttää vaan töitä ja lasten koulua. Mikä tietysti on ihanaa, ettei kokoajan mullistu ja myrskyä. Mutta silti, mä kaipaan ehkä nyt jotain projektia. Mutta ehkä mä itse voisin olla se oma henkilökohtainen projektini, sen sijaan että alkaisin miettiä mitään kovin isoa tai suurta muutosta.


PARISUHDE


No tätähän mä sivusinkin jo, ja jos edellisen osion toisesta kappaleesta ei sisäistänyt, meillä menee parisuhteessa tosi hyvin. Aina voisi tietysti olla intohimoisempaa, ihmeellisempaa ja yllätyksellisempää, mutta toisaalta tuttuus ja turvallisuus, tasapaino ja rauha on ihan kivoja juttuja nekin. Mä kaipaisin meille tosi paljon enemmän kaksin aikaa, mutta näiden kiireiden keskellä se ei taida oikein olla mahdollista. Me varastetaan sitä aikaa yhdessä aina lasten käytyä nukkumaan (onneksi ne nukkuvat yleensä jo viimeistään kasilta), me käydään aina samaan aikaan nukkumaan ja jutellaan hetki sängyssä ennen nukkumaan menoa. 

Me yritetään joka päivä vaihtaa ainakin ne heippapusut, halailla vähän ruuanlaiton lomassa ja kysyä joka päivä mitä kuuluu ja miten töissä meni. Yritetään harrastaa seksiä edes se kahdesti viikossa ja yllättää toinen edes joskus. Välillä on tosi vaikeaa olla mies ja nainen kun niin paljon ollaan äiti ja isi. Mutta tää on asia mihin me on kiinnitetty viime aikoina ihan tosi paljon huomiota. Mä yritän itsekin aina muistaa, että hyvä parisuhde vaatii ihan kauheasti työtä, ettei se sammu ja rutinoidu.

Treffeillä meidän pitäisi käydä paljon enemmän, mutta olosuhteiden pakosta se nyt on vähän jäänyt. Kivaa on kuitenkin tiedossa, sillä saatiin joululahjaksi parikin lupausta yöhoidosta meidän lapsille, joten niitä odotellessa!


HARRASTUKSET


Mä yritin herätellä syksyllä hiipuneen salikärpäsen, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Kuntosali ei oikein ole mun juttu, mä en vaan millään jaksa innostua siitä. Ryhmäliikunnat on paljon enemmän mua ja varsinkin Yin Jooga, vatsa-peppu ja Bodypump tunnit yritän sovittaa mun viikkokalenteriini. Ihan joka viikko se ei onnistu, ei varsinkaan nyt, kun kolmen viikon flunssa/angiina/korvatulehdus alkaa olla vasta selätetty. Uudella innolla kuitenkin heti ensi viikolla. 

Myös lenkkeilyä ja juoksua olen yrittänyt ottaa takaisin rutiineihin, nyt sille olisi niin mahtava hetki, kun lunta ei ole nimeksikään. Mutta ei se vaan oikein innosta, joten urheilen sitten sisällä. 

Mutta mikä ihaninta, on liikunta mulle nyt viime aikoina ollut osa normaalia arkea. Ei muuten mikään itseisarvo kaltaiselleni sohvahiirelle ja ikuiselle ihankohta-tyypille. 


FIILIKSET


No hyvät. Mä taisin pitkittää blogin pariin tulemista ja kirjoittamista niin kauan, että nyt on jotenkin niin ihana filis vaan kirjoittaa ja antaa tekstin tulla. Kyllä mulla vaan taisi olla ihan valtaisa ikävä erityisesti kirjoittamista, mutta muutenkin kaikkea sitä somen tuomaa kivaa. Vertaistukea, uusia tuttuja ja kaikkea muuta positiivista. Valokuvaaminenkin on ollut ihan rappiolla, kun ei ole ollut tarvetta tuottaa kuvitusta blogiin. Nyt sekin toivottavasti muuttuu!

Mä yritin pitää nämä kuulumiset lyhyenä ja napakkana postauksena, mutta niin se vaan venähti. Toivottavasti pääsitte loppuun asti lukemisessa. 

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Kun blogi ja somemaailma ahdistaa

Mä aloin kirjoittaa tätä postausta pienellä varauksella. Pohdiskelin aihetta pitkään ja mietin näkökulmaa. Olisiko tää se hyvästienjättöpostaus, ehkä se avartava ja selittävä postaus, vai kenties ihan vaan se yritys palata takaisin kirjoittamisen pariin. Viimeisien kuukausien aikana tämä postaus on pyörinyt mielessä varmasti kaikilla noilla näkökulmilla. Olen ollut välillä täysin vakuuttunut, että blogi jää nyt unholaan ja mun on aika keskittää energiani kaikkeen muuhun. Sitten on tullut taas epävarmuus ja harmi siitä, että pitääkö mun tosiaan jättää rakas harrastus.

Kokoajan olen tiedostanut, ettei kirjoittaminen ja blogi voi jatkua ainakaan niin, kuin se kotiäitivuosina meni. että mulla olisi aikaa ja energiaa antaa niin paljon. Ei mulla ole, ja se on kai asia jonka kanss aolen kriiseillyt kaikkein eniten. Mistä mä ottaisin aikaa blogille, mistä karsisin ja kuinka se kulkisi mukana saumattomasti ja kuluttamatta liikaa. 



Nyt mulla on olo, että olen vihdoin päässyt jonkinlaiseen ratkaisuun. Selasin äsken postauksia taaksepäin ja jopa kauhistuin vähän sitä, kuinka pitkälle piti selata löytääkseen postaus, jonka olisin kirjoittanut oikeasti hyvällä fiiliksellä ja ilolla. Se löytyi viime heinäkuulta. Viimeisin kuulumispostuas ylipäänsä on syyskuulta ja senkin muistan raapineeni vähän väkisin kasaan. Koin jo silloin valtavaa ahdistusta siitä, etten tiennyt oikein miten ja mitä sanoisin. 

Kaupallisia postauksia toki olen tänäkin aikana tehnyt, sehän on tietysti ollut pakollistakin, sillä sovitusta on vaan pidettävä kiinni. Kaupallisten postausten tekeminen on muutenkin mulle paljon helpompaa kuin niiden henkilökohtaisempien omien postausten. Kaupalliset postaukset on mun työtä. Niiden taustalla on sopimus ja briiffi, joten mun on helpompi asettua sellaiseen työmoodiin ja tehdä postaus niin. Se on edelleen mua ja rehellinen, mutta mun on helpompi irottautua kontekstista ja tarkastella aihetta ja postuasta objektiivisesti. Mun on helpompi vastaanottaa kritiikkiä, kun se kohdistuu työminään, ei henkilökohtaiseen minään.

Tästä päästäänkin varmasti siihen taustasyyhyn, miksi some ja blogi alkoi ahdistaa. Mulla oli kiusaaja. Alkuun en tiennyt kuka se oli, arvailin vaan ja lopulta osasin laskea yksplusyks yhteen. Tuo kiusaaja takertui jokaiseen mun sanaan. Tökki kepillä niihin kipeimpiin kohtiin, arvosteli ja lyttäsi. Haukkui mut huonoksi äidiksi, matki ideat, kopioi sanomiset. Levitti musta perättömiä juoruja muille ja sulki mut pois erilaisista someryhmistä. Edelleenkään mä en edes tiedä tarkkaa syytä miksi, mutta punnittuani ja pohdittuani näitä tarpeeksi pitkään, lienee syy vaan siinä vanhassa tutussa kateudessa. Jokin mun tekemisissä ja olemisessa vaan ärsytti häntä niin paljon, että kaikki se harmi ja inho piti saada kaadettua mun niskaan.

Siinä vaiheessa kun päätin, ettei yksi ihminen estä mua tekemästä sitä mitä rakastan ja mistä saan iloa, selkeni lopulta kaikki muukin. Mä estin tuon ihmisen mun somessa, otin pois anonyymikommentoinnin mahdollisuuden ja suljin muutenkin koko tyypin pois maailmastani. Siinä vaiheessa mun olo rentoutui ja ekaa kertaa kuukausiin pystyin oikeasti miettimään sitä mahdollisuutta, että bloggaaminen ei olisikaan ehkä mun osalta kokonaan ohi. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, tein myös sen ratkaisun, että tästä ihmisestä ja asiasta puhuminen jää tasan tähän yhteen kertaan. Mä en itse halua lähteä samaan, että kiusaisin netissä ja puhuisin pahaa somessa. Haluan tässä nousta koko asian yläpuolelle ja antaa olla. Some on paljon parempi paikka meille kaikille, kun siellä tuetaan ja ollaan positiivisia, versus se että kaiken takana olisi kokoajan pelko selkään puukotuksista ja pahan puhumisesta. Mä uskon, että aitouden ja rehellisyyden aistii, eikä lopulta sellaisella pinnallisella ja päälleliimatulla kiltteydellä pääse kovin pitkälle. Lopulta tuollainen aina paljastuu, ja mä toivon, että siinä hetkessä tämä mun kiusaajakin ymmärtää, kuinka väärin toisia kohtaan on tehnyt.

Mutta se siitä. 

Olin aluksi suunnitellut blogin pariin paluuta uudeksi vuodeksi, mutta koska yksi lupaus itselleni oli myös se, etten mitään tekisi pakottaen, venyi tämäkin nyt melkein helmikuun loppuun. Mutta nyt mä olen takaisin, samana vanhana tuttuna Nellinä kuin tähänkin saakka, ainoa muutos kai on se, että mä tulen olemaan paljon armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös rehellisempi teitä lukijoita kohtaan. Mä tiedän, että eniten te tykkäätte siitä mun arkisestä tyylistä. Siitä rehellisestä ja elämänmakuisesta, ettei kaikki ole vaan vaaleanpunaista hattaraa ja ihanuutta. Vanhemmuus ja aikuisuus on välillä tosi syvältä ja väsyttävää. Jatkossa mä haluankin olla paljon enemmän sitä rehellistä iloista minua, ilman että mun pitää rajoittaa itseäni siksi etten mahtuisi johonkin somemuottiin. Mun tekstit tulee varmaan jatkossakin olemaan se jutun juju, koen että kirjoittaminen on enemmän se mun vahvuus kuin ammattitasoiset kuvat. Kaupallisuutta täällä tulee olemaan jatkossakin, ja mä toivon että te kaikki ymmärrätte sen. Mä tiedän oikein hyvin, että arkipostausten ja kaupallisten postausten suhde on pissinyt viime kuukausina rajulla kädellä, ettekö uskokaan kuinka mä arvostan sitä, että siitä huolimatta te olette täällä käyneet. Nyt on ehkä mun vuoro antaa jotain teillekin, ja tasapainottaa tuota vääristynyttä suhdetta paljon enemmän jatkossa. 

Mä olen takaisin ja mulla on siitä niin hyvä fiilis. Ihanaa, että säkin olet vielä siellä ruudun toisella puolella ❤