Yksösraskaus vs Kaksosraskaus

Tätäkin raskautta on ihan kohta takana puolet. Vastahan tein sen plussatestin ja nyt ollaan jo melkein puolessa välissä. En voi uskoa miten äkkiä aika menee. Niin paljon nopeammin kuin ensimmäisessä raskaudessa. Siitäpä tämä ajatuskin postaukseen lähti. Millaisia ovat nämä kaksi raskautta verrattuna toisiinsa. Toki yksi iso asia niitä erottaa, vauvojen lukumäärä.

Oma vointi

Tässä yksösraskaudessa voin alkuun todella hyvin. Ekassa neuvolass akerroin kuinka en aina ole varma olenko edes raskaana. Kaikki oireet rajoittuivat vain vatsan nippailuun ja arkoihin tisseihin. Pojista taas aloin voida pahoin oikeastaan heti plussaa seuraavina päivinä. Kahvi, hajut ja maut ällötti.Ja ensimmäiset oksennuksetkin lenki reilusti ennen rv 7:ää. Yhteistä kummallekin raskaudelle on, että pahoinvointi ja oksentelu kesti viikolle 13 ja molemmissa on pitänyt olla tosi tarkka ateriarytmien kanssa. Mun on syötävä parin tunnin välein, muuten olo on tosi huono. Tää yksösraskaus oli pahoinvoinnissa ehdottomasti paljonpaljon pahempi kuin eka kaksosraskaus. Vaikka kaksosista jouduinkin kertaalleen nesteytykseen oksentelun vuoksi, ei se ollut mitään verrattuna tähän yksösraskauteen. Olin noi 9-12 viikot aivan totaalisen kuollut.

Himot ja inhokit

Molemmissa raskauksissa olen himoinnut terveellisiä ja raikkaita ruokia. Kurkku, satsumat, meloni, minitomaatit, salaatit, vihreä omena, marjat ja smoothiet on maistuneet, lämmin ruoka ei niinkään. Rasvainen ruoka ei houkuta ollenkaan, ellei muutamia oksentelupäivien ranskalaisia lasketa. Mitään erityisiä himoja ei kummassakaan ole ollut paitsi nyt tässä yksösraskaudessa pari viikkoa kytenyt jäätävä joulukinkku ja -laatikkohimo. En vaan millään pääse eroon siitä ajatuksesta, että mun olisi saatava joulukinkkua ihannythetisamantien!

Inhokin onkin sitten olleet ihan erilaiset. Pizzeria pizza ällöttää mua nyt, tai oikeastaan se rasvainen juusto siinä. Kaikki proteiinirahkat, maitopohjaiset smoothiet ja hampurilaiset on aika yökyök, kun taas poikien odotusaikana ällösin raakaa jauhelihaa sekä kahvia. Kummassakin raskaudess akaikista eniten vihaan arominvahventeita ja valmisruokia. Hajuaisti niihin on herkistynyt ihan hirveästi ja voisin vannoa että haistan arominvahventeen kilometrien päähän! 

Seuranta

Kaksosraskauden myötä olin aika tiiviissä seurannassa varsinkin 20 viikolta eteenpäin. Sitäkin ennen neuvolakäyntejä ja perhevalmennuksia oli melkein joka toinen viikko. Nyt olen käynyt kolmesti ultrassa ja kahdesti neuvolassa. En varsinaisesti kaipaa sitä seurantaa, mutta on vaan outoa, että vauva ja minä kasetaan täällä itekseen, eikä oikein kukaan kiinnitä meihin huomiota. Tää on tietysti normaalia, mutta tuntuu vaan tuohon totuttuun tosi oudolta!

Asenteet

Siinä missä kaksosraskaus sai aikaan voihkaisuja, kauhisteluja, pelottelua ja voivottelua on tämä yksösraskaus kerännyt vain positiivista palautetta. Voi miten ihanaa, vauva! Voi että! Pojat on varmaan niin innoissaan! En välillä osaa itsekään suhtautua tähän huomioon, kun poikien raskausaikana opin siihen puolusteluun, ettei kaikki välttämättä mene huonosti tai ole vaikeaa. Nyt kukaan ei ole edes pelotellut tulevalla kolmilapsisella arjella, mikä toisaalta voisi olla ihan hyväkin. Pelkään, että mulla on siitä vähän liian ruusuiset kuvitelmat!

Kivut, säryt, kolotukset

Mistä mä aloitan. Nivuset. Liitoskivut. Viiltämiset ja pistot. Luulin, että ne viimeksi oli kovia koska kaksosraskaus. Ja ehkä olikin. Mutta niin ne on nytkin. Ja neuvolatädin mukaan jälleen, koska kaksosraskaus. Tosin nyt mennyt, edellinen kaksosraskaus. Se löysytti mun lantiota niin, että nyt kun toinen raskaus taas muokkaa sitä, se sattuu ja tuntuu. Ja kun otetaan mukaan vielä tää hektisempi arki, kaksi kolmevuotiasta, joita saa vielä välillä kanniskella, musta tuntuu että olen kävelevä voivoiauau. Yritän liikkua, jotta liitoskivut ei olisi kauheimmat mahdolliset, mutta taas liikaa liikkumalla ne on karmivat. Mä niksun ja naksun ja välillä sängystä nouseminen vaatii suunnitelman. Tää tosin on johtanut siihen, että Henkka hoitaa öisin pojat, sillä mun olisi vaan liian vaikea ravata sängystä pois ja takaisin. Jotain iloa sentäs.

Harjoitussupistukset kaksosraskaudessa olivat taas selvästi kovemmat ja häiritsevämmät kuin nyt. Nyt supistelee vaan välillä nopeammin kävellessä ja usein paikalla ollessa supparin tullessa, en edes huomaa sitä kunnolla. Pojista harjoitussupistuksia sateli ihan jatkuvasti liikkeellä ollessa ja paikallaan. Ne ei olleet kipeitä mutta silti tosi epämukavia.

Arvot ja luvut

Raskaudet on olleet lähes identtiset mitä tulee arvoihin. Kumpikin alkoi tosi alhaisella verenpaineella ja vauhdilla laskevalla hemoglobiinilla. Sokereissa ei kummassakaan ole ollut mitään häikkää ja painonnousukin ollut tosi maltillista. Tässä yksösraskaudessa painoa on tullut lähtöpainoon vain kilo kun taas kaksosraskaudessa mentiin tässä vaiheessa reilusti yli viidessä kilossa jo. Tosin silloin aloituspainokin oli viisi kiloa matalampi kuin nyt. 

Maha tuntuu kasvavan melkein samaa tahtia, vaikka veikkaan ettei totuus ole se lähellekään. Omasta mielestä olen superiso, kun muiden mielestä mulla on söpö pieni maha. Hauska verrata sitten sf-mittoja, miten eri sfääreissä niissä sitten mennään!

Vauva(t)

Vauvan liikkeet tuntuivat nyt pari viikkoa aiemminkin kuin poikien. Nyt nautin siitä, että tiedän liikkeiden takana olevan tämä yksi ja tietty vauva. Poikien raskaudessa koin huonoa omaatuntua siitä, että harvoin tiesin kumpi milloinkin potki. Tuntuu myöskin helpottavalta tietää olevansa vastuussa vain yhdestä vauvasta. Kantavansa vain yhtä vauvaa, synnyttävänsä vain yhden vauva ja imettävänsä vain yhden vauvan. Saan luoda mielikuvia ja kuvitella yhden vauvan kun kaksosraskaudessa sai suunnitella ja miettiä kaiken tuplasti ja kahteen kertaan.

Summasummarum

Kaikenlkaikkiaan tämä yksösraskaus tuntuu vaikeammalta ja työläämmältä. Tuntuu että kipuja ja vaivoja on enemmän, tiedän liikaa ja mietin asioita aivan liian vaikeasti. Poikien odotuksen aikaan olin jossain ihme kuplassa, en lukenut Fbn vauvaryhmien äititaisteluita, enkä kuullut keskenmenoista ja kohtukuolemista. Nyt pelkojakin on ihan toisissa määrin kuin poikien aikaan. Niitä ehkä pahentaa vielä se, että tiedän millainen ihanuus ja oma pieni ihminen vatsassa kasvaa. Eihän sellaista voi menettää?! Tiedän mitä on vielä tulossa, kunhan vauva syntyy ja häneen pääsee tutustumaan. Miten upeaa on seurata pienen vauvan kasvua taaperoksi ja lapseksi. Ei se vaan pääty siihen matkaan munasolusta vastasyntyneeksi.

Miten erilaisia teidän raskauet on olleet? Ja löytyykö sieltä ehkä kokemuksia kaksos-, kolmos- tai yksösraskauksien välillä?

Loppuun vielä muistuttaisin blogissa voimassa olevasta kisasta, jossa voi voittaa ihanan Libero tuotesetin. Joko olette käyneet jättämässä kommentin, ja kertoneet mitä itse olette tykänneet liberon Touch -vaipoista, tai onko niitä ehditty testata vielä lainkaan? Kisaan pääset sivupanelin kuvan kautta tai ylläolevasta linkistä!

Synnytysmuistelua.

Mä oon tänään täytellyt poikien vauvakirjoja (juu, laiska minä..) ja samalla muistellut raskausaikaa, synnytystä ja poikien ensimmäisiä päiviä.

Mun äiti on kirjoittanut mulle vauvakirjaa ja jo pitkään oon tiennyt, että aion kirjoittaa sellaista myös omille lapsilleni. Silloin kun kuulin kaksosista, yksi ekoista ajatuksista oli, että voi ei nyt mulla ei ole aikaa tehdä täydellistä vauvakirjaa esikoiselleni! Vauvoja tulee kerralla kaksi, joten eihän sitä aikaa nyt voi millään olla! No, onni onnettomuudessa, nyt pojat saa molemmat yhtä täydellisen epätäydelliset kirjat. Ei niitä esikoisen täyteen kirjoitettua ja kuvilla kuorrutettua sekä kuopuksen muutamalla sanalla ja kuvalla muistelua.

Vauvakirjan valintaprosessi oli pitkä ja vaikea. Tiesin, että haluan hankkia kirjat jo raskausaikana, jotta ne olisi sitten heti valmiina täytettäväksi. Vertailin pitkään Muumia ja Mauri Kunnasta mutta päädyin lopulta Mauri Kunnakseen. Tykkäsin värikkäistä kuvista ja pitkään jatkuvasta kirjasta. Kirjassa kun on sivuja aina kouluikään asti.

Pelkäsin jo, että oonko jo unohtanut kaikki tunteet ja ajatukset raskauden ja ekojen päivien ajalta. Mutta enpä ollut. Sieltä ne palutui mieleen, kun hetken katseli omaa äitiysneuvolakorttia ja selaili kuvia synnytyksestä.

Mä sain mielestäni tosi hyvää seurantaa ja hoitoa Joensuun keskussairaalalla. Raskausviikolta 20 lähtien, mun raskautta seurattiin ainakin kuukauden välein. Tilanteen mukaan sitten useammin. Toukokuussa ultrauskertojen välillä oli vain viikko, muuten pyörittiin 4-2 viikon sykleissä.

Koko raskausaikana törmäsin vain yhteen ikävään lääkäriin, muuten lääkärit ja kätilöt oli aivan ihania. Ultraukset tehtiin ajan kanssa, ja kotiin saatiin useimmiten 3D(?) kuvia. Joka kerta kysyttiin, mikä vointi, millaisia oireita, supisteleekö, väsyttääkö?

Raskausviikolla 26 lääkäri kysyi suoraan, jaksanko töissä. Kerroin rehellisesti etten. Tai töissä kyllä, mutta puolen tunnin työmatkat ja kahdeksan tunnin työpäivä verottaa niin, että illalla kaadun sänkyyn puoli kuolleena ja pienikin rasitus aiheuttaa harjoitussupistuksia. Lääkäri vaan totesi, että yhdeksän tunnin työpäivä on liian pitkä tässä vaiheessa raskautta. Sairaslomalle. Sairaslomaa tuli kerralla kuukausi, ja lääkäri vielä totesi, että sairasloma jatkuu sitten vielä toisella kuukaudella seuraavalla kerralla. Kerralla kun ilmeisesti voi kirjoittaa maksimissaan yhden kuukauden. Mulle se sairasloma oli helpotus. Tai lähinnä se, että se oli kerralla niin pitkä. Jos olisin saanut viikon tai kaksi, olisi varmaan ollut vaikeampi asennoitua lepäämiseen. Tuntui hyvältä, että lääkärin kanssa oltiin molemmat sitä mieltä, että parempi pelata varman päälle.

Raskaudenajan ultrat teki aina erikoislääkäri. Usein mukana oli myös erikoistuva lääkäri. Tuntui aina, että olen hyvissä käsissä. Lääkärijargon selitettiin useimmiten ymmärrettävästi, eikä epäselväksi jäänyt mikään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Kun synnytys sitten käynnistyi oli jälleen turvallinen ja valvottu olo. Kätilö selitti kaiken ymmärrettävästi ja selkeästi. Vastaili kysymyksiin ja sai mut rentoutumaan. Aina kelloa soitettaessa, tuli alle minuutissa paikalle. Synnytyksen ajan oli sellainen olo, että vaikka kätilö ei ollut paikalla, ei mua jätetty ihan yksin. Avautumisvaiheessa sain olla rauhassa, eikä ympärillä pörrännyt jatkuvasti joku.

Ponnistusvaiheessa porukkaa olikin sitten enemmän, mutta se ei sitten ollutkaan ongelma, niinkuin olin kuvitellut. Salissa niitä ihmisiä ei huomannutkaan. Lastenlääkärit kökötti nurkassa räpeltäen puhelimiaan(?) ja toinen kätilö seisoi mun vasemmalla puolella ja tsemppasi. Synnytystä hoitava kätilö sitten päivitteli väliaikatietoja. Nyt näkyy hiukset, nyt pää. Seuraavalla syntyy! Kolmas kätilö tuli saliin jossain vaiheessa, sitä en edes huomannut. Ja synnytyslääkärit seisoskeli mun oikealla puolella. Tuntui, että olin tosi hyvissä käsissä. Jatkuvasti joku kysyi miltä tuntuu tai jaksanko. Tsemppasi ja kehui. En osannut pelätä mitään. En edes muistanut, että Rasmuksen synnyttyäkin vielä voidaan kiitää hätäsektioon. Mulla oli turvallinen olo.

Kun pojat oli syntyneet kaikki oikeastaan muuttui. Synnytyslääkärit poistui heti, kätilöistäkin kaksi liukeni pikkuhiljaa paikalta. Lastenlääkärit tarkisti pojat, ja todettuaan heidät hyvävointisiksi, hekin poistuivat. Yhtäkkiä oltiin Henkan kanssa kahdestaan poikien kanssa. Yksi kätilö oli huoneessa, mutta hänkin kirjoitteli koneelle. Tuli vähän hölmö olo. Öö, saanko mä mennä vessaan? Voinko mä käydä suihkussa? Onko mulle puhtaita vaatteita? Eikös poikia pitäisi yrittää imettää?

Imetystä yritettiin, mutta kätilön mukaan imuote oli niin heikko, että annetaan pullosta. Vessaan joo, mutta oottele eka vaatteita. Syö äkkiä, että saadaan sali tyhjäksi ja siivottua ennen seuraavaa synnyttäjää. On vähän ruuhkaa.

Olo oli tosi hutera. Kello oli kymmenen aamulla. Olin viimeksi syönyt kahdeksalta illalla ja juonut joskus aamuyöllä. Hemoglobiini oli alle 100 enkä ollut nukkunut melkein kolmeenkymmeneen tuntiin. Silti hoipertelin yksin vessaan. Kätilö vaan kysyi jossain vaiheessa että pärjäänkö. No joo. Kai?

LÄhdettiin vuodeosastolle. Mä kävelin (?!?) kun Henkka työnsi poikia ja kätilö sänkyä. Matka tuntui tosi pitkältä, vaikka eihän se oikeasti ole kuin parisataa metriä. Osastolla sitten onneksi sain käydä sängylle, tuntuikin siltä, etten olisi pysynyt tolpillani enää. Meidän huone oli vielä siivoomatta, joten odotettiin käytävällä.

Kun saatiin huone, jäätiin neljästään. Mä olin ihan pihalla. Mitäs nyt? Ihailtiin vauvoja, otettiin ne varovasti syliin. Oltiin. Ei kukaan käynyt edes vihjaamassa, että nyt voisi kokeilla sitä imetystä. Välillä joku kätilö kävi neuvomassa vaipanvaihtoa tai tuomassa maitopulloja ja ohjeistamassa syöttöasentoa. Kysästiin onko maito noussut, mutta jätettiin aihe siihen. Ei puhettakaan pumppauksesta.

Oltiin aikalailla omanonnemme nojassa. Kasperin iho todettiin harmaaksi ja hengitys katkeili, joten lääkäri siirsi KAsperin lastenteholle tarkkailuun. Tästä tultiin sanomaan meille vaan että ainiin, btw se b-vauva laitettiin tonne teholle, kun se ei hengittänyt kunnolla. Voitte käydä kattomassa sitä.

Henkka kävi, ja lääkäri selitti tän olevan lähinnä varotoimi ja hyvin yleistä aikaisin syntyneillä. Vauvalla kaikki hyvin, mutta laitettiin nenämahaletku kuitenkin. Jälkeenpäin ajateltuna, oli ehkä hyvä että KAsper oli osastolla yön. Kaksi vauvaa heti alkuun olisi saattanut olla aika shokki.

Tuli ilta, ja mä olin ihan poikki. En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen yhtään. Ei kuitenkaan puhettakaan, että kätilöt olisi ehdottaneet ottavansa Rasmuksen huoneeseensa, jotta mä saisin nukkua. Vauva oli mun kanssa, ja siltä käytiin kolmen tunnin välein mittaamassa sokereita. Eli jos vauva ei pitänyt hereillä labratädit piti. Ja niin piti sitten vauvakin. Rasmus nukkui maksimissaan parin tunnin pätkiä mun vieressä. Mä en sitäkään, kun koko ajan piti tarkistaa että se henkitti.

Aamulla oksetti ja pyörrytti. En ollut muistanut juoda, enkä oikein syödäkään. Koko ajan piti joko syöttää vauvoja tai vaihtaa vaippaa. Tai sitten ihan vaan kertoa kätilöille synnytyksestä ja miltä tuntui saada kaksoset.

Aamulla yritin nukkua, mutta kätilö päätti, että silloin yritetään imetystä Rasmuksen kanssa. Yritettiin ja kokeiltiin. Rasmus imi tunnin, mutta vaa'an mukaan ei saanut mitään mahaansa. Päivät meni vauhdilla, enkä aina edes meinannut ehtiä hakea ruokatarjotinta. Pakko myöntää, että koko sairaalassaoloaika on aika sumussa mulla. Päivät ja yöt menee sekasin, enkä muista minä öinä Henkka oli siellä ja minä ei. Ja olinko molempien vauvojen kanssa yksin siellä. En kai?

Maidon pumppauksesta mulle alettiin puhua vasta neljäntenä päivänä, ja imetyksestä joskus niihin aikoihin myös. Ennen sitä oltiin vaan annettu maitopullot käteen. Olin ihan unohtanut koko imetyksen. Ravasin koko ajan kahden osaston välillä, enkä nukkunut oikeastaan yhtään. Sen yhden huono-oloisen aamun jälkeen söin ja join väkisin. Mielialat heitteli. Itketti ja harmitti. Miksei tää olekaan niin kivaa ja ihanaa kuin luulin.

Vauvat oli ihania. Ne oli niin kilttejä ja suloisia. Mutta olisin jo niin halunnut kotiin, että olisin saanut olla kolme tuntia rauhassa ja vaan nukkua. Sairaalassa JOTAIN piti aina tehdä. Silti tuntuu, että oltiin enimmäkseen huoneessa keskenämme.

Pakko sanoa, että oli aika shokkialoitus vauva-arkeen. Jälkikäteen ajateltuna, olisi pitänyt vaatia unta sinä ekana yönä. Rasmus söi kuitenkin pullosta, joten yöhoito olisi sujunut hyvin. Olisi pitänyt vaatia imetysapua, joka kerta, eikä vaan tyytyä pulloon. Olisi pitänyt vaatia käsipumppu heti ekana päivänä. Olisi pitänyt hyväksyä se, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Turha potea huonoa omaatuntoa siitä. Olisi pitänyt tajuta hoitaa oma fyysinen kunto ensin kuntoon, ennen kun lähtee lenkkeilemään osastojen välillä.

Olisi pitänyt ja olisi pitänyt. Mutta mistä noita tietää, kun vielä on ihan pihalla synnytyksestäkin. Saati sitten niistä vauvoista. Pakko myöntää, että vaikka synnytys ja raskaudenaikainen hoito sairaalalla oli ihan huippua, oli vuodeosastolla tuki ihan olematonta. Kuitenkin kysessä oli ensisynnyttäjä ja vielä kaksosille..

Me päästiin kotiin viiden sairaalapäivän jälkeen, ja hyvä niin. En olisi ehkä enää kestänyt sitä sairaalaelämää. Kotona kaikki oli toisin. Haettiin heti kaupasta se pumppu, lepäiltiin sohvalla, vauvat tuhisi laatikossaan ja mulla oli shakeri täynnä mehua. Syötettiin pojat ja käytiin päiväunille. Eikä kukaan häirinnyt kolmeen tuntiin.

 Meidän oma arki alkoi.

Elämää kaksosraskauden ja kaksosten kanssa

Kun vauvaa lähdettiin yrittämään, aikomuksena oli tietysti yksi vauva. Ei tullut mieleenkään, että olisi mahdollista saada kaksi vauvaa kerralla. Jossain luin mietilauseen, jossa luki että elämässä ainoa oikeasti yllättävä asia on kaksosten saanti. Mene ja tiedä sitten.

Ennen tietoa kaksosista, muistan heittäneeni ilmaan ajatuksen, entä jos vauvoja olisikin kaksi? Olihan se syötyjen hormonien vuoksi mahdollista. Tosin lääkärin mukaan hyvin epätodennäköistä. (tosiaanko?? :D) Hetkeäkään ei kyllä ajatukselle uhrattu, vaan se oli lähinnä ajatus, jonka aika moni saattaa ennen ensimmäistä ultraa ilmoille heittää. Itse olin ennen ultraa hyvin skeptinen siitä, kasvaisiko kohdussa ylipäätään mitää. Ajatukset pyörivät lähinnä kohdunulkopuolisissa raskauksissa tai tuulimunissa. Pessimistinä, en ollut varma edes näkyvistä sydämenlyönneistä.

Voitte siis kuvitella sen helpotuksen tunteen, mikä syntyi kun ultraava terveydenhoitaja totesi "siinä on vauva ja siinä sydämenlyönnit." Se mikä lopullisesti mullisti meidän elämän ja maailman oli, että kyseisen lauseen loppuun ei tullutkaan pistettä. Terveydenhoitaja jatkoi "ja siinä toinen vauva ja toiset sydänäänet." Jos en olisi maannut tuolissa suht tukevasti, olisin varmaan tippunut lattialle. Mitä?! Minun keho, joka ei itsestään kykene tulemaan raskaaksi, täräyttääkin pienellä avustuksella kaksoset!?!? Ensi reaktio oli sopertava kysymys "Mitä??". Olen vieläkin yllättynyt siitä miten rauhallisesti molemmat otettiin tämä uutinen. Luulen, että itse en sitä ainakaan aluksi edes tajunnut. Taustalla oli vaan helpotus niistä sydänäänistä ja kooltaan viikkoja vastaavasta sikiöstä. Sikiöistä. Monikon totutteluun meni hetki.

Rasmus ja Kasper rv 7+1

Henkan ensimmäinen kommentti jonka muistan oli, että pitää vaihtaa auto. Ihana looginen mieheni <3. Uutista ei kauaa ehtinyt sulatella, olihan kuitenkin perjantai ja työpäivä edessä. Muistan kokoukseen ajaessani pyöritelleeni ajatusta kaksosista onnen ja kauhun sekaisin ajatuksin. Kokouspaikkakunta oli onneksi vähän kauempana, joten asian prosessointiin ja itsensä kasaamiseen oli enemmän aikaa. Tämä ehkä ihan hyvä. Silti en vieläkään muista kokouksen sisällöstä mitään vaan mielessä pyöri juuri kuultu mullistava uutinen. Myös työpäivä kului enemmän ja vähemmän googlettaessa kaksosraskautta. Yritin tehdä töitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Itse taisin olla siinä vaiheessa vielä lievässä shokissa, sillä ystävän soittaessa ja kysyessä ultran sujumisesta tokaisin vaan kylmänrauhallisesti, että hyvin meni, siellä oli kahdet sydänäänet.

Viikonloppu menikin pyöritellessä mullistavaa uutista. Nopeasti sitä vaan kaikkeen tottuu. Sunnuntaina ei enää voinut kuvitellakaan, että tulossa olisi vain yksi vauva. Alettiin malttamattomina odotella meidän kaksosia syntyväksi.

Voin sanoa, että vaikka raskaus oli fyysisesti helppo, se oli henkisesti kaikkea muuta. Siinä ehkä syy miksi en enää ikinä haluaisi kokea kaksosraskautta. Itse en osannut aluksi pelätä lainkaan. Olihan raskaus ensimmäinen laatuaan joten en edes tiennyt mitä odottaa. Uutisen kertonut terveydenhoitajakin kertoi raskauden olevan turvallisin mahdollinen, sillä vauvoilla oli omat istukat, suonikalvot ja vesipussit. Kohtu vain oli yhteistä ja sekin venyisi tareen mukaan. Itse yritin vain nauttia ja iloita meitä kohdanneesta onnesta ja ihmeestä.

Kun alettiin raskausviikko 12:n jälkeen kertoa ihmisille raskaudesta, yllätyin kovasti reaktioista joita kaksosraskaus herätti. Lähipiiri oli tottakai onnellinen ja iloinen, kenties vähän ihmeissäänkin, olihan kaksoset kuitenkin molempien suvuissa lähes ainoita laatuaan. Mutta sitten ne muut. Saimme osaksemme jopa osanottoja!!?? Yleisempää oli voivottelu ja pelottelu kuin onnittelujen toivottaminen. Monista tällaisista pahoitin mielini pahasti.

Pojat Rv 10+jotain

Rv. 12+1

Peloiteltiin TTTS:llä ja sillä, että vauvat pysyisivät mahassa korkeintaan 25 viikolle ja joutuisivat koviin tehohoitoihin synnyttyään. Oma kehoni olisi ihan lopussa synnytyksen jälkeen eikä välttämättä enää palautuisi. Puolestani päätettiin, että imetys ei tule onnistumaan ja että vauvojen maailmaan saaminen terveenä ja hyvinvoivina on lähes mahdotonta. Puhumatta sitten niistä povailuista joita tulevaa vauva-arkea kohtaan jaeltiin. Pahimpien mukaan meille tulisi kaksi koliikkivauvaa, emmekä nukkuisi ensimmäisinä kuukausina lainkaan. Ekasta vuodesta emme muistaisi mitään, ja parisuhdetta meillä ei vuodenpäästä olisi lainkaan. Annettiin ymmärtää, että elämä loppuu. No, suckers, ei siinä niin käynyt. Peloiteltiin asioilla, jotka eivät meidän kohdalla olisi edes olleet ongelma. Niinkuin tuo TTTS vaikkapa. Erillisten istukoiden vuoksi tuo ei olisi ollut mahdollista. Silti senkin vuoksi itkin monet itkut ja vietin monet unettomat yöt ennen kuin kuulin että meidän kohdalla se on turha pelko.

Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää ihmisten logiikkaa siinä, että nostetaan kaikki negatiivinen pinnalle, eikä voida nähdä asioiden positiivisia puolia. Niinkuin yhtä lasta odottaville, ei kaksostenkaan kohdalla voida ennen syntymää tietää miten arki tulee menemään. Lapsi voi olla hyvin haastava tai vaikea tai kaikki voi mennä todella helposti. Itse koen, että en pystynyt nauttimaan raskausajasta samallalailla, kun aina vointiani kysyessä ihmisten seuraavissa kommenteissa oli lähes aina jotain negatiivista. En käsitä miksei minua voitu säästää niiltä kertomuksilta tutunkumminkaiman lapsesta, jolle kävi sitä ja tätä. Joo, käsitin kyllä itsekin, että raskauteni oli riskiraskaus. Sain kuulla sitä ihan tarpeeksi lääkärikäynneillä. En olisi halunnut kuulla sitä jokaiselta vastaantulijalta. Väsyin selittämään ihmisillä sitä, että vaikka suuri osa kaksosista syntyy enen aikojaan ovat keskimääräiset viikot vain 2-4 vähemmän kuin yksösvauvalla. Mutta harva minua kuunteli. Kun oli päätetty, että asennoidutaan negatiivisesti niin sitten asennoidutaan.

Rv 27

Aina raskausviikolle 25 asti, takaraivossa jyskytti pelko, että jos jotain sattuu. Molemmat vauvat olivat yhtä rakkaita, ja halusin saada kummankin terveenä maailmaan. Eniten siis satutti kommentit siitä, että eihän se haittaa jos toinen menee kesken, olisihan meillä silti vielä toinen. Millähän hiton loogiikalla vauvan menettäminen olisi piece of cake?

RV 31

Viikon 30 jälkeen kuvioihin tuli voitonriemu ja ilo siitä, että ainakin raskaus tähän asti sujui hyvin, ja vauvamme säästyisivät pahimmilta tehohoitojaksoilta. Ainakin kaikelta mikä liittyi ennenaikaisuuteen. Tämänkään jälkeen en säästynyt negatiivisuudelta tai kauhukuvilta. Alettiin puhua liian isoista vauvoista tai toisen napanuoraan kuristumisesta. Ei kuunneltu kun sanoin tämän olevan mahdotonta erillisten vesipussien ansiosta. Ei, kun oli päätetty että joku menee pieleen niin sehän menee. Vaikka sitten väkisin. Ja nyt alkoi sitten synnytyksellä pelottelu. Kaksossynnytys kun tulisi olemaan ihan kamala. Katoilevia sydänääniä ja repeileviä paikkoja povailtiin.

Rv 35

Kun tätä raskautta katsoo nyt taaksepäin, tuntuu että mun haluttiin koko ajan pelkäävän jotain. Missään vaiheessa ei olisi saanut rauhassa nauttia raskaudesta vaan takaraivossa piti koko ajan tiedostaa pelko. Enhän voi tietysti tietää, johtuiko tämä povailu ja negatiivisuus vaan ja ainoastaan kaksosraskaudesta vai raskaudesta ylipäätään. Onko toiset vaan kykenemättömiä ajattelemaan positiivisesti ja näkevät vaan ne pahat ja pelottavat asiat ja kokevat oikeudekseen myös julistaa niitä raskaana olevalle. Välittämättä siitä miltä se hänestä tuntuu.
Miten yhden vauvan odottajat, oletteko törmänneet tällaiseen?

Haluaisin vielä joskus kokea raskauden jossa oikeasti voisin nauttia ihan vaan raskaudesta, ilman pelkoa kaikista mahdollisista vaivoista ja sairauksista. Voihan se olla, ettei tämäkään ole mahdollista ja mahdollinen yksösraskauteni olisi sitten tuplarankempi kuin tämä kaksosraskaus. Mistäpä sen tietää. Haluaisin kuitenkin kokea sen. Sittenpä osaisin vertailla. Mutta ei nyt vielä moneen vuoteen.

Poikien synnyttyä terveinä, hyvillä viikoilla ja hyvän kokoisina, negatiivisuus ei suinkaan loppunut. Vaikka nykyisin kohtaakin enimmäkseen ihmisiä, jotka ihastelee poikia ja on innoissaan kaksosuudesta mukaan mahtuu myös niitä jotka oikein etsimällä etsivät huonoja ja vaikeita asioita. Muistutellaan siitä, ettei pojat saa läheisyyttä yhtä paljon kuin yksi tai että pojat joutuvat koko loppuelämänsä jakamaan kaiken. On niitä jotka kommentoivat, että ompa ihanaa että itselle on tullut vaan yksösvauvoja tai että voi kauheaa, teillä on varmaan tosi vaikeaa.

Oma lukunsa onkin sitten väheksyminen. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että siinä se kaksi menee kuin yksikin. No newsflash, ei se mene. Kun olet vaihtanut yhdeltä vaipan, ei se toinen vaippa vaihdu itsestään. Tai kun toisen on saanut nukkumaan ei se takaa sitä että toinenkin on nukahtanut. Tai sitten tämä joukko joka luulee tietävänsä mitä kaksosarki on sillä heillä itsellään on lapset pienellä ikäerolla 1-2 vuotta. No, eipä sekään ole sama asia. Uuden vauvan tullessa vanhempi on kuitenkin ainakin 10 kuinen ja osaa jo monia asioita. Toki tällöin on sitten muut haasteet mukana jota taas kaksosarjessa ei ole. Tässä siis muistuttelisin sitä, että niinkuin kaksosvauvojen äiti ei voi tietää mitään yksösvauvan äidin arjesta ei yksösäitikään voi tietää kaksosarjesta. Vielä kun kaikki vauvat ovat niin erilaisia, että on otettava huomioon myös lapsikohtaiset erot.

Haluankin nyt kaikille, jotka raskausaikana olivat niin varmoja meidän tulevasta kauheasta arjesta, sanoa, että ei tämä niin kauheaa ole ollut. Ollaan varmasti monessa asiassa päästy helpommalla kuin jotkut yhden vauvan vanhemmat. Valvottuja öitä kummallakaan ei ole takana yhtään, ja pojat ovat olleet koko ajan niin tyytyväisiä. Vaikeita aikojakin on varmasti edessä, mutta niitä on turha kauhulla odotella. Tulevat sitten kun tulevat, nyt haluan keskittyä vain ja ainoastaan tähän hetkeen kun pojat nukkuvat ja syövät hyvin, nauravat ja hymyilevät. Oppivat päivittäin jotain uutta. Ovat pieniä enkeleitä. <3<3

Silti, vaikka kaikki onkin mennyt näin hyvin, en voi mitään sille että joskus toivon että pojat olisivat syntyneet yksittäin. En vaihtaisi heitä mihinkään mistään hinnasta mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että he vaan joutuvat jakamaan kaiken. Tunnen päivittäin itse valtavaa riittämättömyyden tunnetta, kun en voi huomioida poikia yksilöinä niin paljon kuin haluaisin. Yhteisen rytmin huonona puolena on se, että he ovat hereillä samaan aikaan, joka taas verottaa aikaa jolloin heitä voi huomioida yksin ja pitää sylissä yksin. Pojat joutuvat viettämään paljon aikaa leikkimatolla ja sitterissä juuri siksi, etten mitenkään pysty huomioimaan toista vaihtaessa toisen vaippaa tai sylittelemään toista kun toinen jo huutaa sylissä. Pojat ovat vielä niin pieniä, että molempien samaan aikaan sylissä pitäminen on vaikeaa. Toivoisin niin, että voisin vastata poikien joka hymyyn ja jokellukseen, se vaan ei ole nyt mahdollista. Toivottavasti pojat eivät niinkään kärsi tästä vaan tämä on vain minun ongelma.

Onhan kaksosuus toisaalta rikkaus. Pojilla on aina lähellään tuki ja turva. Veli joka jakaa samanlaisen kasvatuksen ja samat lapsuuden kokemukset. Pojista tulee isompina toisilleen varmasti tärkeät ja läheiset. Huomaahan sen jo nyt, että veljen lähellä on turvallista. Yksin leikkimatto on tylsä paikka, mutta veljen kanssa siellä viihdytään peremmin. Veli tulee myös tulevaisuudessa olemaan hyvä leikkikaveri. Sama ikä ja samat kehitysvaiheet takaa sen, että mielenkiinnon kohteet ovat todennäköisemmin samat kuin eri-ikäisillä. Myös tarpeet ja osaaminen on samansuuntaista. Toisaalta veljestä otetaan myös mallia. Mikä olisi sen parempaa kuin samanikäinen vauva opettamassa kävelyä. Juttukaveri pojilla on myös aina lähellä. Juttukaveri jonka kanssa voi puhua myös sillä omalla kielellä. Pojat myös oppivat heti alussa, että he eivät ole maailman napa. On opittava jakamaan ja odottamaan vuoroa. Tämä voi tulla kaksivuotiaalle shokkina uuden sisaruksen tullessa taloon. Kaksoset oppivat tämän jo pienestä.

Hyviä ja huonoja puolia kaksosuudesta siis löytyy. Mutta mikä tärkeintä, uskoisin että sisarussuhde on aina rikkaus. Sisaruus on voimavara ja tuki. Omat sisarukset ovat ainakin minulle kaikkikaikessa. Toivottavasti myös pojista tulee toisilleen tulevaisuudessa yhtä tärkeät.

No menipäs paasaamiseksi. Ajatus tässä kai oli se, että muistakaa positiivisuus! :D Liialla negatiivisuudella pilaatte helposti myös muiden päivän. Ja varokaa sanojanne raskaana olevien, niin yhtä kuin kahtakin odottavien seurassa. Itselle vain vinkkinä sanottu kommentti voi tuntua toisesta suurelta. Kaikkia pelkoja ja riskejä ei edes tarvitse tietää. Tieto kun tunnetusti lisää tuskaa. :)

Vaunut tuli viimein!

Ihan alkuun pitää pahoitella tätä, että vaunupostaus venähtikin viikonlopun sijasta tänne maanantaiaamuun. Saatiin vaunut siis kotiin jo lauantaina, mutta kiireellisen viikonlopun vuoksi en sitten ehtinytkään postausta tehdä. Joten tässä nyt tulee!

Viikonloppu sujui kaikin puolin hyvin, perjantaina nautittiin tyttöjen kanssa juustoista ja muista herkuista pitkän kaavan mukaan ja lauantai menikin enemmän tai vähemmän shoppaillessa. Jalat oli illalla niin kipeät, että tuntui ettei askeltakaan pysty ottamaan. Sunnuntai aloiteltiin rauhallisesti, käytiin torikirppiksellä kiertelemässä ja nautittiin kesäpäivästä. Kotona grillailtiin ja oltiin vaan. Sunnuntaina alkoi vihdoin näyttää siltä, että vauvat ei ole jääneet mahaan pysyvästi asustamaan. Koko päivän tuli supistuksia 10-30 min välein, tosin edelleen ne oli näitä melko kivuttumia. Liittyi niihin alavatsan vihlomista ja muutamat jysähti aika inhottavasti selkään. Mietin jo, että jokohan tänään? Illalla supistukset koveni, ei ne kauheasti tihentyneet mutta luonne selkeästi muuttui. Nyt ne ei olleet enää sellaisia mahan kovettumisia vaan oikeasti kipeähköjä. Säteili selkään ja oikeaan reiteen oikein kunnolla. Enää ei kiinnostanut istua paikallaan, vaan helpompi oli nousta ja kävellä hetki. Jännäilin jo, että tänäänkö tulee lähtö??!! Tollaisina ne supistukset sitten jatkui koko illan. Ei koventuneet tai tihentyneet enää. Soitin varmuuden vuoksi synnärille, että olihan vielä ihan turvallista olla kotona ja kun ne näytti vihreetä valoa kotona ololle siihen asti, kun vedet menee tai supistukset on tosi kipeitä. Joten mentiin nukkumaan. Jossain vaiheessa ne supistukset sitten laimeni, koska yöllä heräsin enää vaan perinteisiin vessakäynteihin. Eli ei syntynyt vauvat vielä.. Ei se vaan auta kuin odotella.

No, mutta nyt niihin vaunuihin. Harkintaprosessin päätteeksi, päädyttiin siis Bumbleriden tuplavaunuihin. Merkki oli meille ihan tuntematon, mutta ihastuttiin vaunujen liikuteltavuuteen ja ulkonäköön heti ensi näkemältä. Vaunujen oli tarkoitus tulla meille jo toukokuun puolessa välissä, mutta erinäisistä rahti-, tulli- ja muista syistä johtuen, saatiin ne kotiin vasta nyt. Onneksi meillä ei niin kiire ollut.

Tässä nyt kuvia vaunuista koppamallisina. Kopat on tollaisilla muovilukoilla kiinni rungossa ja tosi näppärät irrottaa. Niihin samaisiin lukkoihin tulee sitten kuomut kiinni ratasmuodossaan. Jarru tuntui ainakin ensikäytöllä hieman jäykältä. Päälle sen sai helposti, mutta avaus vaati vähän voimaa. Varsinkin kun ei ollut kenkää jalassa. Etupyörät on lukittavat ja lukitusmekanismi oli helppo. Metalli"lukitinta" vaan painettiin, joka sitten lukitsi pyörät vain yhteen asentoon. Työntöaisa on säädettävä, pikaisella kokeilulla säätyi ainakin kuuteen eri sentoon, eli valinnanvaraa riittää!! :)

 Kopan kuomu säätyy eri asentoihin, täydestä pystyasennosta ihan matalaksi. Kopat on siis helppo pinota myös päällekkäin vaikka takakonttiin. Hyttysverkkoa/uv-suojaa bumbleridella ei ollut tarjota (eikö jenkeissä paista aurinko tai ole hyttysiä?) Mutta Brion versio kävi näihinkin hyvin! Joten otettiin niitä meille kaksin kappalein. Sitten kun vauvat kasvaa kopista ulos, pitää hankkia tupliin mahtuva verkko.

Tavarakori oli iso. Ainoa miinus oli, että nuo 
metalli putket rajaa korin suuaukon aika kapeaksi. Pyöreää kassia sinne ei siis saa. Kokeiltiin hoitolaukkua tonne, mutta sekin oli ihan paksu. Vaati vähän asettelua ennenkuin sujuhti. Aisalle sen sai kuitenkin kätevästi roikkumaan!

Sadesuoja oli se perinteinen muovi, mikä nykyisin vaunuissa tuntuisi olevan. Ei tosta sadesuojasta varmaan ikinä kaunista saa, mutta voisi kuvitella, että ainakin kesäsateilla tunnelma ton muovin alla on aika lämmin. Voiko tollanen nyt kauhean hyvin hengittää? No, pitää ainakin veden ulkopuolella! :D

 

Renkaat vaunuissa oli ihana mahtavat. Tasakokoisia kaikki, ja varmasti pääsee eteenpäin niin hiekalla, lumessa kuin loskassakin. Vaunuihin oli myös juoksuremmi, jos lenkkeily kiinnostaa, mutta saa nyt nähdä tuleekö lähdettyä juoksemaan. Vastusta olisi ainakin aika hyvin! Henkka halusi ehdottomasti vaunut näillä ilmakumeilla eikä kennoilla, koska kyyti näillä olisi paljon tasaisempaa. Myyjän mukaan näin on, ite en tiedä onko niillä niin suurta eroa, mutta näillä me otettiin. Ainakin lyhyet työntelyt pihalla osoitti, että hyvin vaunut liikkui, eikä hytkyminen siirtynyt renkaista koppaan. Eli jousituskin tuntuisi olevan kunnossa. Kun vaunuista nostaa kopat pois, ne muuntuvat rattaiksi, joissa on selkänojan portaaton säätö. Säätö tapahtuu tuolla nauhalla joka näkyy yläkuvassa. 

Kuomut säätyy myös erikseen. Plussaa oli, että kuomun sai kääntymään todella alas. Suojaa siis hyvin niin auringolta kuin tuulelta ja tuiskultakin! Toisaalta kuomun sai myös käännettyä kokonaan taakse ja avattua takaa ilmanottoa varten. 

Jalkatuet oli säädettävät aina pystyasennosta ala-asentoon. Siis melkein 180 astetta. Pienemmänkin vauvan voi siis laittaa rattaisiin ilman pelkoa luiskahtamisesta vaunuista pois. 

Vaunuissa oli säädettävät viisipistevyöt molemmille. Hartioilta vyöt on mahdollista ottaa pois siinä vaiheessa kun pelkkävyötärövyö riittää. 

Molemmissa kuomuissa on kurkistusluukku ja aisan reunoista löytyy pullopidike. Kuomujen takaosassa on myös vetoketjulliset taskut pikkutavaroille. 

Vaunumallisena tavarakoriin pääsy oli vähän hankalaa, kun kopat tuli niin pitkälle, mutta tässä ratasmallissa tavarakori on hyvin saatavilla. 

Kaikki kankaat oli irrotettavat ja pestävät. Kankaat vaikuttaa paksuilta ja kestäviltä, joten loskakeleilläkin ja kurahousuissa vaunuissa istuvan taaperon jäljiltä puhdistus on varmaan helppoa. Musta väri antaa myös paljon anteeksi!

 

 Kaikin puolin, oltiin tosi tyytyväisiä vaunuihin tämän pikaisen tutustumisen jälkeen. Ainoa miinus oli, että koska nämä on näin järeät, niin mun on vaikea nostaa niitä takakonttiin. Kasattuna näme menee aika pieneen tilaan, mistä taas plussaa, mutta ei se painoa poista. Vaikka kyseessä onkin jokin kevyt alumiini (?) niin painoa vaunuille kertyy silti. Mutta, jospa sekin pienellä treenilla ja harjoittelulla sujuisi helpommin! Voi se olla, että todetaan jossain vaiheessa, että tarvitaan matkarattaat autoon kauppareissuja helpottamaan, mutta mietitään niitä sitten. Nyt nämä vaunut vaikuttaa ainakin ajavan asiansa paremmin kuin hyvin!

Poitsut kiittää pappaa sponssauksesta! <3 Sponsoritarroja, lippiksiä tai paitoja käytetään sitten sopimuksen mukaan ;)

Nyt sitten vaan odotellaan, että vauvat malttaisi syntyä ja päästäisiin testailemaan uusia vaunuja! Äippäkin pääsisi taas kesäkuntoon! :)

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille lukijoille! JOkohan tällä viikolla olisi vauvat maailmassa? ;)

Ihana kesäkuu, tässä kuussa minusta tulee äiti.

Ilmat on kyllä viimeviikkoina olleet ihan mahtavat! En oikeen osaa edes sanoin kuvata kuinka rakastan kesää ja aurinkoa. Huomaa kuinka se vaikuttaa mielialaankin ihan valtavasti! Syksyllä pimeässä on niin helppo masistella, ja huono päivä tuntuu ihan kauhealta sen kaiken loskan keskellä. Tosin, syksyisin on ihana laittaa kynttilöitä ja käpertyä sohvalle. SILTI oon kyllä kesänlapsi henkeen ja vereen <3

Kesän ehdoton juomasuosikki. Mansikoita, sitruunaa, jäitä ja raparperiherukkamehukeittoa. Ja eikun blenderiin ja hyvää tulee!

 
Jatkuisi nämä ilmat vaan tällaisina koko kesän. Tosin, ei nyt joka päivä tarvisi olla ihan näin kuuma. Öisin on vähän hankala nukkua kun on niin kuuma. Toivottavasti sekin asia nyt vähän helpottuu, kun laitettiin hyttysverkot meidän tuuletusikkunoihin. En tajua miksei niissä ennen ole ollut?! Rakennuttaja on varmaan olettanut, että niitä ei tarvi.. En tiedä mitään ärsyttävämpää kun yöll korvan juuressa inisevä hyttynen..

 Pääsihän tämäkin mamma vielä terassillekin! Käytiin katsastamassa Joensuun keskustassa oleva uusi ravintola, Kesälato. Ihana paikka. Paikka oli tehty latoon ja sisustettu se kärrynpyörin, heinäseipäin ja köysin. Pihalla oli vielä pöytien lisäksi keinuja. Vaikka pitsat olikin ehkä hieman ylihinnoteltuja, niin oli kyllä ihana syödä niitä ulkona auringonpaisteessa. Miinusta tulee tupakoinnista. Koko alueella sai vapaasti tupakoida, joka nyt ei ainakaan oikein mun mieleen ole. 

 Näköjään en tajunnut ottaa ulkokuvaa, mutta "terassi" oli siis tuossa ladon edessä ihan vaan hiekkakentällä, joka oli sitten aidattu juuttiköysin. Kivaa vaihtelua tällainen yksityisen pitämä paikka. Joensuussa kun kaikki meinaa olla S-ryhmän omistuksessa. Mieluummin laittaa rahansa tollaiseen yksityisen ylläpitämään paikkaan, kuin noihin massaravintoloihin.

Hassua, miten helppo on jo ajatella aikaa vauvojen kanssa. Päivittäin lukuisissa tilanteissa tulee ajateltua, että sitten vauvojen kanssa tämä menee näin ja tuo noin. Kaupoissa tulee katottua löytyykö kaksostenkärryjä ja ravintoloissa, mahtuuko sinne vaunujen kanssa. Tossa terassillakin mietti, että vauvoja tähän ei oikein voi tuoda, jos vieressä joku tupakoi koko ajan. Kyllä niitä vaan jo odottaa niin kovasti <3 Mutta pahemmin mitään merkkejä mahdollisesta syntymisestä ei ole. Tai no tavallaan on. Eilisen kylppärin lattian pesun seurauksena, eilen ja tänään on nivuset ja kaikki lantionseudun luut olleet ihan mielettömän kipeät. Siis niin kipeät, että sohvalta tai sängyst nouseminen tuottaa aikamoista tuskaa, kun tuntuu että joku työntäisi puukkoa nivusiin. Tarkoittaisiko tämä nyt, että Aarre yrittäisi päällään tunkea vähän alemmas? Peukut pystyyn! Nyt on kesäkuu. Nyt saa jo toivoa että ne kohta syntyisi.

Haettiin vielä Lindexiltä vähän vaatetta poitsuille. Koko on vähän iso, mutta ei se auttanut, kun se oli ainoa mistä löytyi kaksi.. :/ En tajua miksei noita vaatteita voisi tilata useamman samaa kokoa? Varsinkin kaksosille on ihan tuskastuttavan vaikea löytää kahta samaa kokoa. Ainakaan kivijalkamyymälästä. Pitää varmaan siirtyä vaan nettikauppoihin.. 

 Joskus alkuraskaudessa vannoin ja vakuutin ettei pojista tule tekstiilikaksosia vaan niiden yksilöllisyyttä tuetaan myös erilaisin vaattein.. No, toisin kävi. Eipä pojilla taida montaa vaatetta olla vaan yhtä kappaletta. Aina yritän hankkia ainakin paidat eriväreissä mutta monisti valikoimien pienuus tulee tässä vastaan. Monesti vaatteita on vaan yhtä kuosia, tai sitten jos löytyy kahta niin se toinen on selkeästi enemmän mun mieleen. No, toivotaan että poitsut on sitten niin erinäköisiä, että ne erottuvat toisistaan ilman erilaisia vaatteita. Ja ei siitä nyt vaan pääse yli eikä ympäri, että ne vaan on varmasti ihan hurjan suloisia samanlaisissa asuissa <3

Ainiin, isillekin löytyi samanlaiset chinot kuin Aarteelle ja Onnille ;) Eli tekstiilikolmoset!

Raskausviikko 34+0 ja neuvola

Ja niin pyörähti taas uusi viikko käyntiin! Jo 35. raskausviikko, enää pari viikkoa niin Aarre ja Onni on täysiaikaisia, eikä niitä siis lueta enää edes keskosiksi. Hyvä pojat! <3

Tällä viikolla vauvat painaa 2300g ja on 41cm pitkiä. Tosin, kuten ultrapostauksessa kerroinkin, Onni on jo arvioiden mukaan isompi, jo 2500g ja Aarre taas hieman alle tuon arvioidun, eli 2250g. Mutta hyvän kokoisia jo kumpikin. Pojat on jo niin isoja, että niille alkaa löytyä vaatteita ihan tavallisesta lastenvaateliikkeestä. 

Poikien silmät on jo hereillä ollessa auki, ja nukkuessa kiinni. Kummallakin on siniset silmät, koska silmien pigmentti vaatii valoa aktivoituakseen. Vasta kahden vuoden iässä silmän väri on se mikä se lopulta tuleekin olemaan.

Sormien kynnet on jo niin pitkät, että vauvat voi raapia itseään. Vauvat on jo täysin pienen ihmisen näköisiä.

Nyt kerätään massaa. Paino lisääntyy jopa 30g/päivässä. Pituutta ei enää paljoa kerry vain noin 9cm loppuraskauden aikana. 

Nyt tilaa kohdussa on niin vähän, ettei vauvat enää kellu lapsivedessä vaan pötköttelevät kohdussa. Potkuista ja liikkeistä tulee selkeämpiä tilanpuutteen vuoksi. 

Nyt 34+0 kokoista masua.

 Neuvolakin sattui tälle päivälle. Oon kyllä vaan niin mielettömän iloinen siitä mun neuvolatädistä. En tiiä voisiko permpaa saada! Ihan huippu. En tiiä johtuuko siitä, et ollaan samanikäisiä, joten siihen on helppo luoda suhde vai siitä että se on luonteeltaan niin mutkaton. Mutta joka tapauksessa, ihan paras neuvolatäti! Ei se vaan kaksosista mitään tiedä, mutten tiiä tietäisikö kukaan muukaan. Ainakin se aina kovasti yrittää puhua vauvoista monikossa.

Neuvolassa kaikki kunnossa. Verenpaineet pysyneet edelleen hyvinä ja alhaalla 115/71 eikä turvotusta. Tosin kun näin painon niin aloin kyllä uskoa tohon turvotukseen. Paino oli noussut viime neuvolakäynnistä eli kahden viikon takaa 3 kiloa!!! APUA! En vaan voi mitään sille, että toi painonnuosu tuntuu ihan hirveältä. Kokonaisnousu jo 17 kiloa. Voisin jopa itkeä. Ihan hirveetä. Tajuan kyllä, ettei se kaikki paino ole minussa, mut silti nään kyllä painajaisia siitä, ettei sinne synnytyssaliin jää kilon kiloa. 

Hemoglobiini oli kolmesta rautatabletista/pvä huolimatta laskenut 109, kun se viimeksi oli 111. Eli ei sitä määrää ilmeisesti voi vähentää. Pitää siis jatkaa sitä raudan popsimista. Pissassa proteiinit ja sokerit negatiivisia. 

Onnilla sykkeet oli 140-146 ja Aarteella 150-156. Molemmilta löyty äänet hienosti vaikka Aarre ei dopplerista tykännyt yhtään. Potki koko ajan :D Myös neuvolatädin tarkastaessa tarjontaa vastaili paineluihin potkuilla. Sf-mitta oli jo 45cm eli huitastiin asteikosta yli. Mulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen olo, ettei toi maha enää hetkeen ole kasvanut. Mut on se näköjään. 

Käytiin myös vauvanhoitoa läpi tuolla käynnillä. Aika perusasiaahan se oli, mutta kiva silti kerrata. Eikai noita liikaa voi toitottaa. Seuraava neuvola sitten parin viikon päästä taas. Selvitäänköhän sinne asti?

  

Täällä on taas hellerajat paukkuneet. Auton mittari näytti varjossa 29c kun lähdin käymään ystäväni M:n luona päiväkahvilla. Ihana että on lämmin ja kesä on viimein tullut, mutta on tää ehkä hieman liikaa. Olo on aika tukala, varsinkin kun tuntuu että mitkään shortsit ei millään mene jalkaan. Vaihtoehtoina siis legginsit tai kevyet housut. Joten on lämmintä.

Miten kuumaa teillä on ollut?

Ihana oli taas saada vähän mammaseuraa! M:llä on neljä 0-4-vuotiasta lasta, joten onhan se meno melkoista. Mutta silti on ihana huomata, että jos M selviää yksin noiden neljän kanssa niin ehkä mullakin on mahdollisuus selvitä näistä meidän kahdesta. Ja taas oli ihana päästä vauvoja tuoksuttelemaan. Ei sitä vaan tajua, että mun mahassa on kaksi sellaista pientä. Ja kohta ne on sylissä. Ihan uskomatonta!

Postilaatikossakin odotti kiva yllätys kotiin tullessa ;) Tätä oonkin himoinnut meille jo jonkin aikaa.