keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

6-vuotiaat tuplat


Siis hyvänen aika. Oikeastiko KUUSIvuotiaat. Miten ihmeessä ne mun alle kolmikiloiset pienet rääpäleet, voivat täyttää jo kokonaista kuusi vuotta! Jokainen vanhempi on varmasti tässä tilanteessa aina lasten täyttäessä vuosia, mutten silti voi olla päivittelemättä. Jo kuusivuotiaita. Eskarilaisia. 

Mä muistan edelleen niin hyvin sen päivän kuusi vuotta sitten. Oli tosi tukala olla. Kaikki ympärillä synnytti ja mua ahdisti ajatus, että voisin olla raskaana hyvin vielä ainakin kolme viikkoa. Sen jälkeen synnytys käynnistettäisiin, mutta tuntui että siihen hetkeen olisi ikuisuus. Koko kevään mua vaivanneet supistelut oli tiessään, eikä mikään antanut merkkejä että vauvoilla olisi mitään kiirettä ulos. Kohdunkaula oli ollut parin viikon takaisessa ultrassa tiukasti kiinni ja kanavaakin oli vielä jäljellä. Ärsytti, kiukutti tuskastutti ja väsytti. Olin niin kyllästynyt olemaan yksin kotona ja tuntui, että seinät kaatuu päälle. 

Kello oli puoli kolme ja laskin minutteja siihen, että mies tulee töistä. Vääntäydyin sohvan nurkasta ylös ja housuun lorahti samalla jotain märkää. Olinkin hetkessä skarppina. Voisiko s eolla lapsivettä! Menin vessaan ja pöntölle istuessa hulahti reilu satsi lapsivettä. Ei siitä ollut epäilystäkään. 

Mun piti soittaa ambulanssi, sillä A-vauvan asennosta ei ollut tarkkaa varmuutta. Se ei ollut ultrassa vielä kiinnittynyt, joten voisi olla miten päin vaan. Yritin soittaa myös miehelle, mutta hän ei vastannut. Oli niin hölmö olo siinä kontillaan eteisessä ambulanssia odotellessa, mutta olin myös niin innoissani! Ihan pian, muutamien päivien kuluessa mä vihdoin tapaisin mun täydelliset pienet pojat. Synnytyskertomuksen voi lukea loppuun täällä

Niin se aika vaan menee, ja vaikka se on tosi haikeaa, oon myös tosi onnellinen noista kuusivuotiaista just nyt. Heistä näkee jo sen, kuinka mahtavia tyyppejä ollaan onnistuttu kasvattamaan. Miten empaattisia ja toisia ajattelevia he molemmat ovat. Mahdottoman rasittavia ja ärsyttäviä välillä myös, mutta kukapas ei. Niin ihmeellisiä persoonia, etten aina voi uskoa, että mä ihan itse olen tehnyt heidät ❤

Meidän kuusivuotiaat ovat luonnollisesti kaksi ihan omaa persoonaansa, mutta tässä postauksessa käsittelen heitä enemmän pakettina. Ei siksi, että se olisi meillä jotenkin tapana, ei suinkaan, taistelen jatkuvasti sen puolesta, että he ovat omia yksilöitään omine tarpeineen ja kinnostuksen kohteineen. Nyt kuitenkin niputettuna tuplat, ihan vaan yksityisyydensuojan vuoksi. 

Toiselta lähti tällä viikolla ensimmäinen hammas. Toisella se samainen hammas heiluu. Molemmat pelaavat jalkapalloa ja käyvät uimakoulussa. He kumpikin voisivat olla liikkeessä koko ajan ja ainoa heidän tuntema liikkumismuoto on juosten. He ovat tänä vuonna alkaneet otta atoisiinsa vähän etäisyyttä ja ovat löytäneet päiväkodista omia kavereita. Kummankin paras kaveri on tyttö, vaikkakin se kaikista parhain ystävä on silti se oma veli. 

Toinen lapsista on teoreettinen pohdiskelija, jonka tiedonjano on valtava. On ihmeellistä, millaisia kysymyksiä hän keksii. Eilen vastasin esimerkiksi kysymyksiin, miten luut voivat kasvaa ja kuinka veri menee ihmisen sisään. Viime viikolla pohdittiin yhdessä, miksi aurinko on olemassa ja kuinka maapallo pystyy kiertämään sitä. Hän ymmärtää niin paljon, eikä mikään suurpiirteinen vastaus käy. Kysymystä seuraa aina jatkokysymys, eikä hän koskaan kysy samaa kysymystä kahdesti. Ja se muisti. Hän muistaa KAIKEN. Hän rakastaa rutiineja ja vitsaillaankin mieheni kanssa, että hän on niin tapojensa orja. Mutta kun hän vaan nauttii siitä, että asiat menevät niinkuin niiden kuuluukin. Muutokset jännittävät, mutta niistä usein selvitään puhumalla. Melkein joka aamu hän kömpii kainaloon nukkumaan ja ottaa siinä vielä pienet torkut.

Toinen taas empaattinen haaveilija. Hän tuntee niin kovasti ja kaikkia kohtaan, että välillä odotan kauhulla niitä ekoja sydänsuruja. Hän saattaa kehua ihan yllättäen toisia ja huomaa pienimmätkin yksityiskohdat. Hän tykkää kaikesta kauniista, kimaltavat koristeet ovat suosikkeja ja pinkki lempiväri. Hän leikkii valtavan ykstyiskohtaisesti ja uppoutuen sekä eläytyen. On motorisesti valtavan taitava ja osaava ja rakastaa kaikkea liikettä. Hän on herkkä ja joustava. Pitää puolensa, mutta luovuttaa myös helposti. Hänen kanssaan on helppo luovia ja sopia asioista. Hän rakastaa halailua ja muistaa aina kehua äidin vaatteita ja hiuksia. Hän on myös se, joka huomaa ekana uuden sisustuksen kotona ja kommentoi sitä hienoksi.

Niin ihanat pojat, niin samanlaiset ja silti niin erilaiset. Ihan mahtavat tyypit. Seuraavasta vuodesta heidän kanssaan tulee takuulla ikimuistoinen! Parhainta kuusivuotissyntymäpäivää ihanimmat ja rakkaimmat, upeimmat pienet poikani ❤❤

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Sallan kesä

Ai te lähdette kesällä Lappiin? Lasten kanssa? MIKSI?
Saatiin aika monta kertaa kuluneen kevään aikana vastata näihin kysymyksiin, kun mainittiin tutuille, että meidän kesäloma(tai kevätloma)suunnitelmat suuntautuivat Lappiin. 


Niin miksi? Ensin ajatus lähti ihan vaan siitä, että mulla kävi huono tuuri työpaikan kesälomaruletissa ja mun pari viikkoinen loma osui toukokuun loppuu. Ei haluttu viettää koko pari viikkoista kotona, eikä meillä olisi ollut mahdollisuutta lähteä myöskään mihinkään mökille. Rahaa ei ole ylimääräistä ulkomaan reissulle, joten ainoa järkeävä kohde oli meidän mökki Sallassa. Ollaan usein myös juteltu, että joskus olisi kiva viettää myös kesä Lapissa, useammin kun ollaan siellä kuitenkin oltu talvella tai kevättalvella.

Ja olihan Lapin kesä vaan niin upea. Tai kunnon kesähän siellä ei vielä edes ollut vaan luonto vasta heräili kevääseen. Koivut olivat noilla leveyksillä vasta hiirenkorvilla ja mittari nautti alle kymmentä. Tosin, ei se silloin etelässäkään kovin paljon sen yläpuolelle noussut. EIkä me nyt varsinaisesti lämpöä Sallasta lähdetty etsimään, vaan juurikin sitä hiljaisuutta ja karua luontoa. Ja sitä saatiin. Luonto oli niin upea tuohon aikaan. Hiljaisuus ja rauha oli valtavan rentouttavaa ja meidän siitepölyallergikkokin kiitteli puhdasta ilmaa. 



Eihän me mitään ihan ihmeellisiä tehty, ulkoiltiin paljon ja tehtiin hyvää ruokaa. Lasten kanssa oli yllättävän helppo patikoida, kun meni vaan heidän tahtiinsa. Eihän me nyt kovin isoja lenkkejä tehtykään, korkeintään neljää kilometriä mutta silti. Sopivia reittejä oli Sallan maastossa vaikka kuinka ja olisi ollut enemmänkin, jos olisi lähtenyt kauemmas. Me oltiin selvästi reissussa sesongin ulkopuolella, sillä kaikki oli vähän kesken, eikä keskuksessa ollut mikään auki kuin vaan viikonloppuisin. Mutta eipä se haitannut, kun kaikki tarvittavat palvelut löytyi kuitenkin Sallan kirkonkylältä. 

Iltaisin me aikuiset lähdettiin yksin lenkille, vähän vuorotellen. Mä ihastuin ihan täysillä juoksuun siellä soiden keskellä, vaikka pieni pelko välillä olikin, että entä jos siellä kaiken hiljaisuuden keskellä törmäisi karhuun. Pitkospuita pitkin juokseminen oli niin ihanaa, että lähdetään takuulla toisenkin kerran. Oltaisiin molemmat haluttu kokeilla myös fatbikeja, mutta se olisi vaatinut lastenhoitajaa lapsille, eikä meillä nyt ollut siihen mahdollisuutta. 

Meillä oli ihana perheloma, sellainen aktiivinen. Just niinkuin me tykätään. ❤

Oletteko te käyneet kesällä Lapissa?