keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Kaksoset samalle vai eri luokille?








    

Laittaako kaksoset samalle vai eri luokille? 

Kysymys, johon ei luonnollisesti ole sitä yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta. Eri tilanteissa varmasti eri päätökset ovat niitä enemmän oikeita. Kaksosten vanhempien tulee päätös kuitenkin jossain kohti tehdä, tässä postauksessa kerron mikä meidän päätös oli omien lastemme kohdalla, miksi siihen päädyimme ja miltä päätös tuntuu nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Me päädyttiin laittamaan lapset eri luokille. Olen kuullut kuluneen yhdeksän vanhemmuusvuoteni aikana lukemattomia tarinoita niin puolesta kuin vastaankin,  olen lukenut monia FB-keskusteluja aiheesta, mutta silti päätös oli ehkä hankalin mitä olen tehnyt. Päätös kun oli joko tai, enkä sitä tehdessä voinut tietää olisiko se meidän lapsille paras vai ei.

Meidän lapset ovat olleet pienestä saakka valtaisan tiivis paketti, kuten varmasti monet kaksoset. Meillä kuitenkin erossaolopäiviä tuplille on kertynyt ihan muutama kuluneen lähes yhdeksän vuoden aikana ja ensimmäiset elinvuotensa he ovat olleet todella tiiviisti yhdessä. 

Kaksoset olivat kanssani kotihoidossa aina 2,5 vuotiaiksi. Kontakteja muihin lapsiin kuin veljiin oli tuona aikana hyvin vähän. Kyllähän me nähtiin muita lapsia, mutten ollut erityisen aktiivinen sen suhteen vaan pojat tottuivat pääasiassa leikkimään keskenään. Päiväkodin alkaessa, he menivät luonnollisesti samaan ryhmään, mutta meidän toiveesta heidät pyrittiin pienryhmissä sijoittamaan aina eri touhuihin. 

Ollessaan 3,5vuotiaita pojat jäivät taas kanssani kotiin kuopuksen syntyessä. Vauvan kanssa tuli lähdettyä vielä harvemmin minnekään, joten edelleen pääasiallinen kaveri oli oma veli. Tuplat aloittivat kerhon reilu nelivuotiaina, mikä oli tosi hieno juttu heidän kannaltaan. Saatiin arkeen enemmän kavereita ja muitakin lapsia ympärille kun vain omat sisarukset. Kerhossa vaan harmillisesti oli enemmän reilusti isompia, joten tuplien leikit pyörivät edelleen paljon heidän kahden välisinä. Pienryhmissä heidät kyllä erotettiin, mutta silti leikki muiden kuin oman veljen kanssa jäi tosi vähiin.

Vaikka pojat olivatkin tiiviisti yhdessä, pyrittiin järjestämään heille myös yksinaikaa joko toisen vanhemmat tai kummien ja isovanhempien kanssa. Aina huomattiin sama, lapset olivat tosi erilaisia ollessaan yksin, verrattuna siihen miten toimivat yhdessä ollessaan. 

Päiväkotitaipaleen tuplat aloittivat uudestaan ollessaan viisivuotiaita ja silloin kerrottiin suora toive päiväkotiin, lapset eri ryhmiin aina kun se vaan on mahdollista. Päiväkodistakin saatiin samaa palautetta, että ollessaan yhdessä, molempien oli vaikea keskittyä, he riehasivat toisiaan, riehaantuivat kavereista ja alkoivat vetää sellaista omaa showtaan. Meille myös kerrottiin, että toinen tuplista herkästi otti pomon roolin heidän välisessä tekemisessä ja vastaili ujomman puolesta kysymyksiin, teki toisen tehtäviä ja päätti mitä leikitään. Jo silloin alkoi vahvistua ajatus, että pitäisikö lapset kuitenkin erottaa eri ryhmiin, jotta yksilöllisyys pääsisi paranemaan ja molemmat voisivat keskittyä ihan vain itsenään olemiseen. Itselläni nousi huoli varsinkin tämän ujomman puolesta, saiko hän tarpeeksi tilaa olla oma itsensä?

Eskarin alkaessa toivottiin poikia eri ryhmiin, mutta tämä toive ei toteutunut. Olisin halunnut tutussa ympäristössä kokeilla, millainen vaikutus erottamisella lapsiin olisi ollut. Isossa päiväkodissa ryhmiä oli kaksi, joten teoriassa se olisi onnistunut. Lykättiin päätöstä kuitenkin pidemmälle ja päätettiin katsoa, miten eskari alkaisi pyöriä.

Eskarin aikana palautteet oli samaa. Poikien oli vaikea keskittyä jos veli oli lähellä, he olivat paljon keskenään ja touhut yltyivät helposti riehumiseksi. Mun ja meidän tunne vaan kasvoi, molempien olisi helpompi ja parempi olla, jos koululuokassa voisi keskittyä ihan vaan omaan olemiseen, ei veljeen. Eskariope puolsi tätä myös ja oli samaa mieltä. Eskarin aikana oli tullut tilanteita, jolloin vain toinen pojista oli paikalla, joten hekin huomasivat selvän eron.

Päädyttiin laittamaan hakemukset eri luokille. Mua erityisesti pelotti, mitä erottaminen tekee kaksosten suhteelle, tuntevatko he jäävänsä yksin, onko olo epävarma, osaavatko he rakentaa kaverisuhteita. Miten koko ikänsä toisen turvaan tottuneet pojat pärjäisivät ilman veljeä.

Pelko oli turha, päätös on osoittautunut juuri oikeaksi. Toki en tiedä miten yhteisessä luokassa olisi sujunut, mutta nyt ainakin eri luokissa sujuu hyvin. Haasteet liittyvät enemmän siihen, että vanhempana on vaikeampi pysyä kärryillä läksyistä, kun molemmilla on eri läksyt ja eri lukujärjestykset. Vanhempainilloista olen kuitenkin nauttinut erillään, koen että on helpompi keskittyä vain yhteen lapseen kerrallaan, kun kokemus päiväkodin vasuista oli enemmän se, että puhuttiin lapsista sekaisin.

Lapset itse tuntuvat kukoistavan näin. He ovat enemmän yksilöitä, niin opettajan kuin kavereidenkin silmissä. He edustavat luokassa vain itseään keskittyvät(toivottavasti) paremmin, kun veljen kanssa ei laiteta showta pystyyn ja nauttivat selvästi siitä, että molemmilla on oma ope ja omat kaverit.

Harrastukset ovat yhteiset, mutten ole huomannut sen haittaavan kummankaan olemista. Koulun eriyttäminen omaksi on ehkä auttanut tässäkin, tai sitten ikä on vaan tehnyt tehtävänsä. Mene ja tiedä.

Lähes kahden vuoden jälkeen päätös tuntuu edelleen tosi oikealta. Lapset eivät itse ole kertaakaan harmitelleet että ovat eri luokilla, heillä on myös sellaista pientä kilpailua siitä, kumman ope on kivempi ja kumman luokka pärjää paremmin. He eivät katso toistensa läksyjä ja keskittyvät muutenkin enemmän omaan olemiseen kuin siihen toiseen. He ovat enemmän sisaruksia kuin kaksosia tässä tilanteessa. 

Tärkeintä ehkä on se, että kumpikin saa olla täysin oma itsensä. Päättää itse mitä itsestään luokkalaisille kertoo, millaisen kuvan antaa ja miten luokassa toimii. Vaikka luotankin siihen, että opettajat näkisivät heidät yksilöinä, vaikka olisivatkin samassa luokassa, uskon jonkin tasoisen vertaamisen tapahtuvan luonnostaan ja huomaamatta. Näin opettaja on ainakin täysin tietämätön veljen tekemisistä ja osaamisesta ja häntä liikuttaa vaan se oman luokan lapsi. 

Sattumoisin toisen lapsemme opettaja on itsekin kaksosen ja hänen kanssa jutellessa mun fiilis on vaan vahvistunut. Tämä päätös oli todellakin meille se parhain. Ei helppo, mutta ehdottomasti jännittämisen arvoinen. En tekisi päätöstä nyt toisin vaikka voisin. Jatkossa, yläasteelle mennessä lapset saavat sitten itse päättää haluavatko samalle luokalle vai eivät. Ala-aste ainakin mennään tällä kombolla.

Mihin päätökseen itse päädyit omien kaksosten kanssa?

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

New Fit Me - mitä projektille kuuluu tänään?

 





Muistatteko, kuinka silloin keväällä 2018 aloitin elämäntaparemonttini? Tai dieettini, laihdutusprojektini, kiinteytymisprokkikseni, parempaan kuntoon -projekti.. Miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua. En edes lähde valehtelemaan, etteikö mun tarkoitukseni ja ensisijainen tavoitteeni ollut laihtua. Todellakin oli, sillä se keho ja olo joka mulla siihen aikaan oli, oli jotain hirveää. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että kukaan muu samassa painossa tai samanlaisessa kehossa olisi hirveä, vaan sitä, että mun oma oloni omassa kehossani oli kammottava. Mun itsetunto oli nollissa, en ollut lainkaan oma itseni, en huolehtinut itsestäni, en halunnut laittautua, peilikuva masensi ja mun rapakuntoni sai mut hengästymään pienestäkin ponnistuksesta. Halusin muuttua ja halusin, että voisin jonain päivänä katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä. Halusin olla energinen, sporttinen ja hyvinvoiva.

Keräsin motivaatiota kauan, aloitin lukemattomat kerrat, mutta aina se maanantaina hienosti alkanut laihis kaatui jo ennen keskiviikkoa tai viimeistään viikonloppuna. Haluaisin sanoa, että osasin heti aloittaa fiksusti ja järkevästi, mutten todellakaan. Tarvittiin aika pitkä aika ja monenmonta aloitusta, ennenkuin lopulta oikeasti sain projektini alkuun. Isoin motivaattori oli syksylle suunniteltu ulkomaan reissu, jonne en todellakaan halunnut lähteä painaen 90 kiloa. (Edelleen muistutan, ettei painossa itsessään ole mitään vikaan, se vaan ei ole se mun paino, jossa mun itseni on hyvä olla ja jossa koen oloni hyväksi. )Toinen iso motivaattori oli se, että samoihin aikoihin myös ystäväni aloitti oman projektinsa ja sain häneltä valtavasti tukea ja tsemppiä. Tämä kysyinen ystävä on vieläpä liikunta-alan ammattilainen, joten mulla oli vähän kuin tsemppari-PT koko ajan matkassa. Raportoitiin päivittäin toisillemme lautasen sisältöjä, liikuntasuorituksia ja vaa'an lukemia. Tästä oli iso apu, sillä projekti pysyi mielessä päivittäin ja päätöksistä oli helppo pitää kiinni. Iso apua oli myös siitä, että tein projektista tosi julkista. Postailin siitä blogissa ja kerroin instassa etenemisestä. En halunnut epäonnistua, sillä niin paljon siitä puhuin. 

Mulla ei silloin ollut mitään ammattilaisten tekemää ohjelmaa, tein itselleni suunnitelman jota noudatin. Herkkuja en sallinut ekaan pariin kuukauteen yhtään, sen jälkeen kerran viikossa pieniä määriä. Tiesin, että ne olivat se mun isoin ongelma ja niiden lisäksi se, että söin aivan liian vähän ja sitten sorruin napsimiseen ja liian runsaaseen iltasyömiseen. Aloin syödä kolmen tunnin välein ja ennenkaikkea säännöllisesti, jätin vehnän ja juustot pois, rajoitin reilusti leivän puputtamista ja kohtuullistin hiilarimäärät. Tuloksia alkoi tulla.

Viiden kuukauden aikana tein ison työn ja tiputin painoa kaikkiaan 12,5 kiloa. Tämä todellakin näkyi ja tuntui, aloin taas vihdoin muistaa kuka olikaan se oikea Nelli kaiken sen epävarmuuden ja pahan olon alla. Viiden kuukauden rutistus oli kuitenkin rankka, ruokavaliomuutoksen lisäksi mun arkeen oli tullut taas liikunta ja kävelylenkit, sekä jumpillakäynnit. Liikunta oli  saanut mun kuntoni taas paremmaksi. Oli paljon parempi olla. Tahti oli kuitenkin hieman liian kova, ruokavalio tiukka ja kun lomareissu oli ohi, ei mussa ollut energiaa jatkaa. Vaaka näytti 77 kiloa meidän ulkomaan reissun jälkeen, ja pikkuhiljaa syksyn pimentyessä kävi se mikä monelle käy. Paino alkoi hiipiä takaisin, sillä vanhat tavat alkoivat pimenevien iltojen mukana tulla takaisin.

Tammikuussa palasin töihin ja arki oli tosi rankkaa. En jaksanut iltaisin lenkille, en jumpille. Mulla ei työarjessa ollut voimavaroja, eikä rutiineja ylläpitää parempaa elämäntapaa, joten lipsuin niille vanhoille urille. En halunnut vaa'alle, sillä tiesin omasta olosta ja peilikuvasta, että paino oli taas noussut. Hävetti ja kiukutti. Olin tehnyt niin ison työn ja taas olin ajautumassa samaan kuin vuosi sitten. Töihin paluun jälkeen mulla oli kuitenkin jotain, mikä auttoi palaamaan takaisin mun projektin pariin. Aloin nimittäin taas löytää itseni sieltä identiteettikriisin ja äitiyden alta. Töihin paluu oli silmiä avaava kokemus, sillä muistin taas mistä asioista minä pidin. Millainen minä oikeasti olen ja minkä osan itsestä olin siinä pikkuvauva-arjessa hukannut. Lisääntyvä valo ja kevät helpotti myös ja aloitin samoilla eväillä projektini uusiksi kuin olin aloittanut vuosi sitten. Vaaka oli noussut näyttämään jo hieman yli kahdeksaakymmentä ja mua harmitti niin! Kovalla työllä tiputetut kilot oli tulleet takaisin, ja ennen kuin näkisin uusia lukemia vaa'alla, pitäisi tiputtaa niitä samoja joiden eteen olin tehnyt jo niin paljon työtä.

Tiesin mitä tehdä, tiesin mikä mulle sopii, joten aloin tehdä samaa kuin viimeksikin. Nyt aloittaminen olikin helpompaa, sillä kunto oli parempi ja onnekseni osa tulleista kiloista nestettä. Kesään mennessä olinkin tiputtanut taas viisi kiloa ja vaaka näytti 76 kiloa. 

Tuolloin aloin miettiä projektia ja itseäni enemmänkin ja oivalsin, että tulisin aina junnaamaan edestakaisin painoni kanssa, jos en vihdoin muuttaisi toimintaani. Aloin tietoisesti työstää mielessäni sitä, etten kiellä enää ehdottomasti itseltäni mitään, yritän pitää jonkinlaisen liikkumisen arjessani koko ajan ja etenisin projektissani ennen kaikkea hyvinvointi ja fiilis edellä, ei se mitä vaaka milloinkin näyttää.

Hirveän kiva olisi sanoa että nyt olen valmis ja mulla menee loistavasti, mutta ehei, edelleen harjoittelen tasapainoa. Jotain olen kuitenkin onneksi oppinut ja tällä hetkellä nautin liikunnasta, kaipaan ja tarvitsen sitä. Vuosikausia vihattuani salitreenejä, olenkin nyt yllättäen jo puolentoista vuoden ajan käynyt salilla säännöllisesti. Nauttien siitä. Salille lähtö ei ole enää vaikeaa, vaan se on mun arkeani. Olen huomannut, että kehonkoostumukseni on nyt ihan eri kuin pari vuotta sitten ja entisestään vaan pystyn helpommin jättää vaa'an lukemat omaan arvoonsa, tietäen, että lihas painaa läskiä enemmän. Dieeteistä en täysin ole päässyt ja olen tässä parin vuoden aikana kokeillut pariakin dieettiä tai ruokavaliota. Se miten ne eroavat normaalin on se, että niiden aikana mun tarkoitus onkin saada nopeita ja näkyviä tuloksia, jotta saan pidettyä motivaatiosta kiinni. Mä tarvitsen niitä ja osittain jopa nautin siitä että voin kokeilla ja haastaa itseäni- Katsoa, onko musta pitämään vaikkapa kolme viikkoa kiinni jostakin ruoka- ja treeniohjelmasta, ja millainen vaikutus niillä on muhun. 

Tällä hetkellä vaaka keikkuu 68-72 kilon välillä. Riippuen siitä, mikä aika kuukaudesta on, millainen ruokavalio mulla on viimeisinä viikkoina ollut ja kuinka paljon nestettä kehossa on. Kehon koostumusta multa on viimeksi mitattu viime toukokuussa, jolloin vaaka näytti 75 ja olin käynyt salilla reilu puoli vuotta säännöllisesti. Tän hetken tavoitteet on parantaa kuntoa ja kehonkoostumusta. Mulla on edelleen vatsassa löysää ja kehossa sellaisia kohtia, jotka ei ole vielä sitä mitä mä haluaisin. Mutta olen myös oikein tyytyväinen nykytilanteeseen. Mulla on hyvä olla, oon energinen ja tunnen oloni omaksi itsekseni. Voin oikeasti rehellisesti sanoa, että mulla on nyt hyvä olla.

Joku voi kokea, että mun ei pitäisi miettiä tai tiedostaa painoa niinkuin nyt tiedostan, ja näin ajattelijalle voinkin sanoa, ettei tämä tapa ehkä sovi kaikille. Mulle kuitenkin sopii. Paino ei ole pakkomielle, se on vain mittari, tapa mitata tän hetkistä tilaa. Mulle ei ole väliä näyttääkö vaaka 71 vai 69, se mikä mulle merkkaa on se, millainen olo mulla on. Mulla on tavoitteita, haluan jossain kohti saada tehtyä kymmenen leukaa. Kolmekymmentä miesten punnerrusta tai 100 kiloa kyykyissä. Painossa mulla ei ole enää tavoitteita, se tippuu jos tippuu, mutta seuraan sen kehittymistä silti. Pakko kuitenkin myöntää, etten haluaisi että se nousisikaan, mutta tiedostan senkin, että jos ruokavalio on kovin rikkinäinen, ei se kyllä ainakaan laskemaan pääse. Siksi pyrinkin siihen, että mun arkeni muuten on tarpeeksi aktiivista, jotta paino pysyy sellaisena että mun on hyvä olla.

Huomenna suunnittelin TAAS aloittavani tiukemman ja puhtaamman ruokavalion. Miksi? Jos kerran juuri sanoin, että mulla on hyvä olla? Siksi, että viime aikoina syöminen on ollut jokseenkin epäpuhdasta, oon syönyt aivan liikaa karkkia ja suklaata ja tuntuu, että keho on taas tukossa. En ole pariin kuukauteen käynyt salilla ja kunnon aerobisesta treenistäkin on lähes kaksi viikkoa. Tuntuu, että kroppa voi huonosti ja kaipaa puhdistusta. Olen tehnyt näitä puhdistuskuureja ennenkin ja ne sopivat mulle. Saan kunnolla nesteet liikkeelle, paremman ja fressimmän olon ja kivan fiiliksen itselle. Ei tämä varmasti kaikille sopisi, mutta mulle sopii, joten siksi sitä teenkin.

Kiinnostaisiko sua kuulla tarkemmin, millainen mun puhdistuskuurini on?

Tässä vielä linkkejä menneisiin New Fit Me -postauksiin

aloitusajatukset

Kevään 2018 ruokavalio

4 viikkoa

8 viikkoa

12 viikkoa

10 kiloa

loppuboostaus

ennen ja jälkeen kuvat 

syksy 2018 mitä kuuluu projektille?