Ennen tietoa kaksosista, muistan heittäneeni ilmaan ajatuksen, entä jos vauvoja olisikin kaksi? Olihan se syötyjen hormonien vuoksi mahdollista. Tosin lääkärin mukaan hyvin epätodennäköistä. (tosiaanko?? :D) Hetkeäkään ei kyllä ajatukselle uhrattu, vaan se oli lähinnä ajatus, jonka aika moni saattaa ennen ensimmäistä ultraa ilmoille heittää. Itse olin ennen ultraa hyvin skeptinen siitä, kasvaisiko kohdussa ylipäätään mitää. Ajatukset pyörivät lähinnä kohdunulkopuolisissa raskauksissa tai tuulimunissa. Pessimistinä, en ollut varma edes näkyvistä sydämenlyönneistä.
Voitte siis kuvitella sen helpotuksen tunteen, mikä syntyi kun ultraava terveydenhoitaja totesi "siinä on vauva ja siinä sydämenlyönnit." Se mikä lopullisesti mullisti meidän elämän ja maailman oli, että kyseisen lauseen loppuun ei tullutkaan pistettä. Terveydenhoitaja jatkoi "ja siinä toinen vauva ja toiset sydänäänet." Jos en olisi maannut tuolissa suht tukevasti, olisin varmaan tippunut lattialle. Mitä?! Minun keho, joka ei itsestään kykene tulemaan raskaaksi, täräyttääkin pienellä avustuksella kaksoset!?!? Ensi reaktio oli sopertava kysymys "Mitä??". Olen vieläkin yllättynyt siitä miten rauhallisesti molemmat otettiin tämä uutinen. Luulen, että itse en sitä ainakaan aluksi edes tajunnut. Taustalla oli vaan helpotus niistä sydänäänistä ja kooltaan viikkoja vastaavasta sikiöstä. Sikiöistä. Monikon totutteluun meni hetki.
![]() |
Rasmus ja Kasper rv 7+1 |
Henkan ensimmäinen kommentti jonka muistan oli, että pitää vaihtaa auto. Ihana looginen mieheni <3. Uutista ei kauaa ehtinyt sulatella, olihan kuitenkin perjantai ja työpäivä edessä. Muistan kokoukseen ajaessani pyöritelleeni ajatusta kaksosista onnen ja kauhun sekaisin ajatuksin. Kokouspaikkakunta oli onneksi vähän kauempana, joten asian prosessointiin ja itsensä kasaamiseen oli enemmän aikaa. Tämä ehkä ihan hyvä. Silti en vieläkään muista kokouksen sisällöstä mitään vaan mielessä pyöri juuri kuultu mullistava uutinen. Myös työpäivä kului enemmän ja vähemmän googlettaessa kaksosraskautta. Yritin tehdä töitä, mutta eihän siitä mitään tullut. Itse taisin olla siinä vaiheessa vielä lievässä shokissa, sillä ystävän soittaessa ja kysyessä ultran sujumisesta tokaisin vaan kylmänrauhallisesti, että hyvin meni, siellä oli kahdet sydänäänet.
Viikonloppu menikin pyöritellessä mullistavaa uutista. Nopeasti sitä vaan kaikkeen tottuu. Sunnuntaina ei enää voinut kuvitellakaan, että tulossa olisi vain yksi vauva. Alettiin malttamattomina odotella meidän kaksosia syntyväksi.
Voin sanoa, että vaikka raskaus oli fyysisesti helppo, se oli henkisesti kaikkea muuta. Siinä ehkä syy miksi en enää ikinä haluaisi kokea kaksosraskautta. Itse en osannut aluksi pelätä lainkaan. Olihan raskaus ensimmäinen laatuaan joten en edes tiennyt mitä odottaa. Uutisen kertonut terveydenhoitajakin kertoi raskauden olevan turvallisin mahdollinen, sillä vauvoilla oli omat istukat, suonikalvot ja vesipussit. Kohtu vain oli yhteistä ja sekin venyisi tareen mukaan. Itse yritin vain nauttia ja iloita meitä kohdanneesta onnesta ja ihmeestä.
Kun alettiin raskausviikko 12:n jälkeen kertoa ihmisille raskaudesta, yllätyin kovasti reaktioista joita kaksosraskaus herätti. Lähipiiri oli tottakai onnellinen ja iloinen, kenties vähän ihmeissäänkin, olihan kaksoset kuitenkin molempien suvuissa lähes ainoita laatuaan. Mutta sitten ne muut. Saimme osaksemme jopa osanottoja!!?? Yleisempää oli voivottelu ja pelottelu kuin onnittelujen toivottaminen. Monista tällaisista pahoitin mielini pahasti.
Pojat Rv 10+jotain |
![]() |
Rv. 12+1 |
Peloiteltiin TTTS:llä ja sillä, että vauvat pysyisivät mahassa korkeintaan 25 viikolle ja joutuisivat koviin tehohoitoihin synnyttyään. Oma kehoni olisi ihan lopussa synnytyksen jälkeen eikä välttämättä enää palautuisi. Puolestani päätettiin, että imetys ei tule onnistumaan ja että vauvojen maailmaan saaminen terveenä ja hyvinvoivina on lähes mahdotonta. Puhumatta sitten niistä povailuista joita tulevaa vauva-arkea kohtaan jaeltiin. Pahimpien mukaan meille tulisi kaksi koliikkivauvaa, emmekä nukkuisi ensimmäisinä kuukausina lainkaan. Ekasta vuodesta emme muistaisi mitään, ja parisuhdetta meillä ei vuodenpäästä olisi lainkaan. Annettiin ymmärtää, että elämä loppuu. No, suckers, ei siinä niin käynyt. Peloiteltiin asioilla, jotka eivät meidän kohdalla olisi edes olleet ongelma. Niinkuin tuo TTTS vaikkapa. Erillisten istukoiden vuoksi tuo ei olisi ollut mahdollista. Silti senkin vuoksi itkin monet itkut ja vietin monet unettomat yöt ennen kuin kuulin että meidän kohdalla se on turha pelko.
Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää ihmisten logiikkaa siinä, että nostetaan kaikki negatiivinen pinnalle, eikä voida nähdä asioiden positiivisia puolia. Niinkuin yhtä lasta odottaville, ei kaksostenkaan kohdalla voida ennen syntymää tietää miten arki tulee menemään. Lapsi voi olla hyvin haastava tai vaikea tai kaikki voi mennä todella helposti. Itse koen, että en pystynyt nauttimaan raskausajasta samallalailla, kun aina vointiani kysyessä ihmisten seuraavissa kommenteissa oli lähes aina jotain negatiivista. En käsitä miksei minua voitu säästää niiltä kertomuksilta tutunkumminkaiman lapsesta, jolle kävi sitä ja tätä. Joo, käsitin kyllä itsekin, että raskauteni oli riskiraskaus. Sain kuulla sitä ihan tarpeeksi lääkärikäynneillä. En olisi halunnut kuulla sitä jokaiselta vastaantulijalta. Väsyin selittämään ihmisillä sitä, että vaikka suuri osa kaksosista syntyy enen aikojaan ovat keskimääräiset viikot vain 2-4 vähemmän kuin yksösvauvalla. Mutta harva minua kuunteli. Kun oli päätetty, että asennoidutaan negatiivisesti niin sitten asennoidutaan.
Rv 27 |
Aina raskausviikolle 25 asti, takaraivossa jyskytti pelko, että jos jotain sattuu. Molemmat vauvat olivat yhtä rakkaita, ja halusin saada kummankin terveenä maailmaan. Eniten siis satutti kommentit siitä, että eihän se haittaa jos toinen menee kesken, olisihan meillä silti vielä toinen. Millähän hiton loogiikalla vauvan menettäminen olisi piece of cake?
![]() |
RV 31 |
Viikon 30 jälkeen kuvioihin tuli voitonriemu ja ilo siitä, että ainakin raskaus tähän asti sujui hyvin, ja vauvamme säästyisivät pahimmilta tehohoitojaksoilta. Ainakin kaikelta mikä liittyi ennenaikaisuuteen. Tämänkään jälkeen en säästynyt negatiivisuudelta tai kauhukuvilta. Alettiin puhua liian isoista vauvoista tai toisen napanuoraan kuristumisesta. Ei kuunneltu kun sanoin tämän olevan mahdotonta erillisten vesipussien ansiosta. Ei, kun oli päätetty että joku menee pieleen niin sehän menee. Vaikka sitten väkisin. Ja nyt alkoi sitten synnytyksellä pelottelu. Kaksossynnytys kun tulisi olemaan ihan kamala. Katoilevia sydänääniä ja repeileviä paikkoja povailtiin.
![]() |
Rv 35 |
Kun tätä raskautta katsoo nyt taaksepäin, tuntuu että mun haluttiin koko ajan pelkäävän jotain. Missään vaiheessa ei olisi saanut rauhassa nauttia raskaudesta vaan takaraivossa piti koko ajan tiedostaa pelko. Enhän voi tietysti tietää, johtuiko tämä povailu ja negatiivisuus vaan ja ainoastaan kaksosraskaudesta vai raskaudesta ylipäätään. Onko toiset vaan kykenemättömiä ajattelemaan positiivisesti ja näkevät vaan ne pahat ja pelottavat asiat ja kokevat oikeudekseen myös julistaa niitä raskaana olevalle. Välittämättä siitä miltä se hänestä tuntuu.
Miten yhden vauvan odottajat, oletteko törmänneet tällaiseen?
Haluaisin vielä joskus kokea raskauden jossa oikeasti voisin nauttia ihan vaan raskaudesta, ilman pelkoa kaikista mahdollisista vaivoista ja sairauksista. Voihan se olla, ettei tämäkään ole mahdollista ja mahdollinen yksösraskauteni olisi sitten tuplarankempi kuin tämä kaksosraskaus. Mistäpä sen tietää. Haluaisin kuitenkin kokea sen. Sittenpä osaisin vertailla. Mutta ei nyt vielä moneen vuoteen.
Poikien synnyttyä terveinä, hyvillä viikoilla ja hyvän kokoisina, negatiivisuus ei suinkaan loppunut. Vaikka nykyisin kohtaakin enimmäkseen ihmisiä, jotka ihastelee poikia ja on innoissaan kaksosuudesta mukaan mahtuu myös niitä jotka oikein etsimällä etsivät huonoja ja vaikeita asioita. Muistutellaan siitä, ettei pojat saa läheisyyttä yhtä paljon kuin yksi tai että pojat joutuvat koko loppuelämänsä jakamaan kaiken. On niitä jotka kommentoivat, että ompa ihanaa että itselle on tullut vaan yksösvauvoja tai että voi kauheaa, teillä on varmaan tosi vaikeaa.
Oma lukunsa onkin sitten väheksyminen. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että siinä se kaksi menee kuin yksikin. No newsflash, ei se mene. Kun olet vaihtanut yhdeltä vaipan, ei se toinen vaippa vaihdu itsestään. Tai kun toisen on saanut nukkumaan ei se takaa sitä että toinenkin on nukahtanut. Tai sitten tämä joukko joka luulee tietävänsä mitä kaksosarki on sillä heillä itsellään on lapset pienellä ikäerolla 1-2 vuotta. No, eipä sekään ole sama asia. Uuden vauvan tullessa vanhempi on kuitenkin ainakin 10 kuinen ja osaa jo monia asioita. Toki tällöin on sitten muut haasteet mukana jota taas kaksosarjessa ei ole. Tässä siis muistuttelisin sitä, että niinkuin kaksosvauvojen äiti ei voi tietää mitään yksösvauvan äidin arjesta ei yksösäitikään voi tietää kaksosarjesta. Vielä kun kaikki vauvat ovat niin erilaisia, että on otettava huomioon myös lapsikohtaiset erot.
Haluankin nyt kaikille, jotka raskausaikana olivat niin varmoja meidän tulevasta kauheasta arjesta, sanoa, että ei tämä niin kauheaa ole ollut. Ollaan varmasti monessa asiassa päästy helpommalla kuin jotkut yhden vauvan vanhemmat. Valvottuja öitä kummallakaan ei ole takana yhtään, ja pojat ovat olleet koko ajan niin tyytyväisiä. Vaikeita aikojakin on varmasti edessä, mutta niitä on turha kauhulla odotella. Tulevat sitten kun tulevat, nyt haluan keskittyä vain ja ainoastaan tähän hetkeen kun pojat nukkuvat ja syövät hyvin, nauravat ja hymyilevät. Oppivat päivittäin jotain uutta. Ovat pieniä enkeleitä. <3<3
Silti, vaikka kaikki onkin mennyt näin hyvin, en voi mitään sille että joskus toivon että pojat olisivat syntyneet yksittäin. En vaihtaisi heitä mihinkään mistään hinnasta mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että he vaan joutuvat jakamaan kaiken. Tunnen päivittäin itse valtavaa riittämättömyyden tunnetta, kun en voi huomioida poikia yksilöinä niin paljon kuin haluaisin. Yhteisen rytmin huonona puolena on se, että he ovat hereillä samaan aikaan, joka taas verottaa aikaa jolloin heitä voi huomioida yksin ja pitää sylissä yksin. Pojat joutuvat viettämään paljon aikaa leikkimatolla ja sitterissä juuri siksi, etten mitenkään pysty huomioimaan toista vaihtaessa toisen vaippaa tai sylittelemään toista kun toinen jo huutaa sylissä. Pojat ovat vielä niin pieniä, että molempien samaan aikaan sylissä pitäminen on vaikeaa. Toivoisin niin, että voisin vastata poikien joka hymyyn ja jokellukseen, se vaan ei ole nyt mahdollista. Toivottavasti pojat eivät niinkään kärsi tästä vaan tämä on vain minun ongelma.
Onhan kaksosuus toisaalta rikkaus. Pojilla on aina lähellään tuki ja turva. Veli joka jakaa samanlaisen kasvatuksen ja samat lapsuuden kokemukset. Pojista tulee isompina toisilleen varmasti tärkeät ja läheiset. Huomaahan sen jo nyt, että veljen lähellä on turvallista. Yksin leikkimatto on tylsä paikka, mutta veljen kanssa siellä viihdytään peremmin. Veli tulee myös tulevaisuudessa olemaan hyvä leikkikaveri. Sama ikä ja samat kehitysvaiheet takaa sen, että mielenkiinnon kohteet ovat todennäköisemmin samat kuin eri-ikäisillä. Myös tarpeet ja osaaminen on samansuuntaista. Toisaalta veljestä otetaan myös mallia. Mikä olisi sen parempaa kuin samanikäinen vauva opettamassa kävelyä. Juttukaveri pojilla on myös aina lähellä. Juttukaveri jonka kanssa voi puhua myös sillä omalla kielellä. Pojat myös oppivat heti alussa, että he eivät ole maailman napa. On opittava jakamaan ja odottamaan vuoroa. Tämä voi tulla kaksivuotiaalle shokkina uuden sisaruksen tullessa taloon. Kaksoset oppivat tämän jo pienestä.
Hyviä ja huonoja puolia kaksosuudesta siis löytyy. Mutta mikä tärkeintä, uskoisin että sisarussuhde on aina rikkaus. Sisaruus on voimavara ja tuki. Omat sisarukset ovat ainakin minulle kaikkikaikessa. Toivottavasti myös pojista tulee toisilleen tulevaisuudessa yhtä tärkeät.
No menipäs paasaamiseksi. Ajatus tässä kai oli se, että muistakaa positiivisuus! :D Liialla negatiivisuudella pilaatte helposti myös muiden päivän. Ja varokaa sanojanne raskaana olevien, niin yhtä kuin kahtakin odottavien seurassa. Itselle vain vinkkinä sanottu kommentti voi tuntua toisesta suurelta. Kaikkia pelkoja ja riskejä ei edes tarvitse tietää. Tieto kun tunnetusti lisää tuskaa. :)