sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Uuden arjen opettelua

Niin ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille! Toivottavasti takana on paitsi mukava viikko, niin myös rentouttava viikonloppu! Meillä on ollut ilokseni kumpaakin ja arki tuntuu muutenkin rullailevan tällä hetkellä aika kivasti eteenpäin. Uuden oppimisen äärellä tässä toki ollaan, eikä arki tietenkään ihan itsestään toimi. Paljon pitää tehdä ennakkoon, monta juttua jättää tekemättä ja monessa oikoa. Mutta silti, fiilis on tosi hyvä, enkä juuri nyt vaihtaisi meidän arkea mistään hinnasta muuhun.

Vaikeinta tässä uudess aarjess aon varmasti ollut se, että vapaa-aikaa on yllättäin tosi plajon vähemmän. Selkeiten tämä ehkä teille seuraajille näkyy olemattomina somejulkaisuina, poissaoloaan huutavina IG-storeina ja harvoina postauksina. Uuden äärellä on ollut pakko priorisoida. Illat menee lasten kanssa touhutessa ja uutta päivää järjestellessä. Läppäriä ei tule avattua, eikä päivisin puhelinta oikein muistakaan. Työpäivät on olleet niin täynnä kaikkea, etten aina meinaa muistaa edes avata puhelinta. PÄivien storyt ovatkin jääneet minimiin. Tämä taitaa olla asioita, joka myös teitä harmittaa ja mä lupaankin jatkossa petrata ja päivittää meidän arkea enemmän. En nyt ehkä työpäivän aikana mutta muuten. 


Mainitsinkin, että ennakointi on juuri nyt isossa arvossa. Isoiten ennakointi näkyy varmasti ruuissa, sillä teen seuraavan päivän safkat valmiiksi jo edellisenä iltana. Näin töistä tulless ameillä on aina jo ruoka valmiina, eikä ekana tarvitse alkaa kokkailla. Tämä tietysti syö aikaa illoista valtavasti ja olenkin miettinyt pitäväni jatkossa sellaisia mealprepping päiviä, jolloin tekisin kolmen tai neljän päivän ruuat kerralla. Jatkossa helpotusta tähän tulee myös sillä, että helmikuun alusta aloitan 80% työajan, joten arkeen saadaan yksi vapaapäivä kotijutuille. Tätä olenkin ikävöinyt, nyt nimittäin tuntuu, ettei illat ja viikonloput riitä millään kodin siistinäpitämiseen ja kaikkiin niihin kotitöihin mitä pitäisi tehdä.

Arjen pyörittämistä helpottamaan ollaan otettu käyttöön kauppakassipalvelu, josta kirjoitan takuulla vielä tarkemmin. Tuo on nimittäin yksi valtaisa ajanhallinnan ja -säästämisen helpotus, vaikkei se varmaankaan rahapussille sitä niinkään tee. Mutta ajallisesti ssästö on huima. Toinen mitä olen pohtinut, on siivoojan palkkaaminen. Olisi ihana jos joku kävisi kerran tai pari kuussa meillä siivoamassa, jolloin its evoisi hoitaa vaan sen ylläpitosiivouksen. Tämä on vielä harkinnassa ja pitää vähän pohdiskella meidän budjettien parissa, että liikenisiko siivoukselle muutama ylimääräinen satanen.


Muuten arki pyörii kivasti. Mulla on niin huippufiilis tästä ja töihin paluusta ylipäänsä, etten pari kuukautta taaksepäin olisi voinut kuvitellakaan. Taas tuli todistettua se, että niin paljon kuin rakastankin olla kotiäiti ja pyörittää kotia, kaipaan myös muita juttuja. Töissä on ihanaa olla minä ja tehdä juuri sitä missä minä olen hyvä. Tuntuu, että mun oma persoonakin tulee jotenkin paremmin esille, kun päiviin mahtuu omiakin juttuja. Iso osa on myös sillä, että pienimmän päiväkotiura on alkanut niin hienosti, ettei mulla ole lainkaan sellaista fiilistä, että meidän ratkaisu ruuhkavuosien aloittamisesta jo nyt olisi jotenkin väärä. Hän on niin elementissään päikyssä, että mun on helppo olla iloinen tästä kaikesta. Kaikki olisi varmasti toisin, jos potisin huonoa omaatuntoa hoidon aloituksesta. 

Iso pelastus on ehkä myös se, että me saatiin juuri kakkosauto lainaan mieheni vanhemmilta, joten arki tulee nyt jatkossa pyörimään vieläkin helpommin, kun meidän ei tarvitse olla yhden auton varassa. Voidaan vähän porrastaa lasten hakemista ja hoitoon viemistä ja näin ollen toinen vanhempi vapautuu kotitöillekin aiemmin. 

Mutta nyt mä keskityn viettämään omaa- ja parisuhdeaikaa. Sekin kun on ihan valtavan tärkeää, vaikka arki välillä viekin mennessään. Oikein ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille! ❤

lauantai 19. tammikuuta 2019

EI herkuttomalle tammikuulle, KYLLÄ terveelliselle elämälle

Lähes vuosittain, aloitan herkuttoman tammikuun vuoden alussa. Eka viikko on aina vaikea, sitten helpottaa ja kuukausi menee helposti. Ehdottomuus onnistuu hyvin, se ei ole lopulta edes vaikeaa sen jälkeen kun napostelu ja sokerikoukun selättää. Se mikä on oikeasti vaikeaa on kohtuun ja ylläpito.

Tänä vuonna en aloittanut herkutonta. En holitonta, lihatonta, sokeritonta enkä mitään muutakaan -tonta. Mä en usko että ehdottomuudelle pääsee kovinkaan pitkälle. Se ajaa helposti siihen ajatteluun, että kun itseltään kieltää jotain, sitä ajattelee sitäkin enemmän. Painosta ja syömisestä tulee herkästi pakkomielle, eikä pysty puhumaan muusta kuin siitä, kuinka monta päivää on vielä siihen hetkeen kun voi syödä. On myön paljon parempi miettiä itselleen sellaisia korjaustoimenpiteitä, joita pystyy ylläpitämään aina. Tehdä sellaisia muutoksia, joita voi jatkaa koko vuoden, vaikka sinne maailman tappiin saakka. Jos ei aio olla sokeritta koko loppuelämäänsä, on se mun mielestä vähän tarpeetonta vain kuukauden ajaksi. Kuukausi on niin lyhyt aika, että jos vanhaan elämäntapaan palaa sen jälkeen, tulee ne menetetyt kilot helposti korkojen kera takaisin. Keskity mielummin suuriin linjoihin, siihen että kokonaisuus on hyvä. Ehdottomuus on harvoin avain onneen.



Herkuttelua sen sijaan on varmaan ihan jokaisen syytä vähentää. Se kun tosi helposti lipsuu monelle päivälle ja venyy vähän liiallisuuksiin. Ainakin omassa tapauksessani kohtuullinen herkuttelu on paljon hankalampaa kuin totaalikieltäytyminen. Vaikka kohtuus onkin paljon mielekkäämpää, silloinhan palan suklaata voi syödä vaikka joka päivä, eikä itseltään tarvitse kieltää mitään. 

Mä en luvannutkaan tänä vuonna itselleni olla ilman herkkuja tammikuussa, vaan lupasin kiinnittää erityistä huomiota syömiseen, liikkumiseen ja hyvinvointiin. Näiden kolmen tasapainoon ja siihen, että mulla on hyvä olla. Jos tekee mieli herkkuja syön, mutta pohdin samalla miksi niitä tekee mieli. Tekeekö mun mieli vaan napostella, liittyykö syöminen johonkin tilanteeseen tai tunteeseen? Tilannesyöminen on nimittäin käsite, joka kohdallani toteutuu hyvinkin helposti. Syödään karkkia, koska lauantaina vaan KUULUU pitää karkkipäivä.

Viime vuonna tehty elämäntaparemontti tulee jatkumaan ja tänä vuonna en aio kieltää itseltäni mitään. Aion rakastaa itseäni tällaisena kuin olen, ja suoda keholleni ja mielelleni paheita sopivissa määrin. Jos keskiviikkona tekee mieli syödä jäätelöä ja sunnuntaina pari palaa suklaata, niin näin aion myös tehdä. Kokonaisuus on kuitenkin se mikä ratkaisee. Lisäämällä vieläkin enemmän kasviksia, vihanneksia ja marjoja ruokavaliooni takaan myös sen, että herkkuja ei edes tee niin mieli. 

Eli, kyllä suklaalle ja terveelliselle elämälle! Niiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois! :)


torstai 17. tammikuuta 2019

Valkoinen Söderhamn-sohva olohuoneessa

Mä haaveilin vaaleasta sohvasta niin pitkään kuin muistan. Tiesin tosin senkin, ettei valkoinen väri lapsiperheessä ole ehkä helpoimmasta päästä. Hankittiin valkoinen divaani puolitoista vuotta sitten testiin, josko se pysyisi meillä puhtaana. Varotoimena valittiin sellainen divaani, jonka päälliset saisi irti ja pestyä pesukoneessa.

Kokemukset tuosta meidän Söderhamn-divaanista oli sen verran hyvät, että ostettiin meille uusi sohva viime syksynä. Nyt sohva on ollut pari kuukautta käytössä, ja on aika käydä läpi vähän fiiliksiä. Mitä tykätään sohvasta ja miten se on lapsiperheessä toiminut.


Mun on pakko sanoa, että siinä missä tykkään tuosta sohvasta, on se myös aika haastava valinta. Nytkun sohvalla tulee istuttua paljon enemmän kuin aikanaan vaan divaanilla, olen huomannut sen, että sohva on aika kova. Se ei tosiaan ole mikään upottava laiskanlinna, vaan enemmän sellainen ryhdikäs seurustelusohva. Kyllähän siinä löhöilläkin pystyy tyynyjen avustamana, mutta ei se nyt varsinaisesti ole sitä varten tehty.

Istuintyynyjen ohuuden lisäksi, ne myös valuvat herkästi. Tyynyt ovat istuimissa kiinni vetoketjuin, joten ei ne paljoa valu, mutta juuri sen verran, että niitä pitää säännöllisesti kohennella. Tyynyjä pitää myös säännöllisesti pöyhiä, sillä selkänojatyynyt ovat sen verran pehmeät, että menettävät muotonsa helposti.

Yksi asia tässä sohvass amua kuitenkin häiritsee eniten ja se on selkätyynyjen väliin jäävät kolot. Se ei istumista haittaa, sillä kolo on sen verran pieni, mutta silmää se on alkanut vähän häiritä. Sohva on meillä yhdistettu kolmen istuttavasta palasta ja divaanista ja on näin kolmisen metriä pitkä. Ilman käsinojia se on aika minimi koko sohvalle, eikä tämä sohva toimi millään ilman divaania tai muuta lisäosaa.


Vaikka tässä tulikin paljon huonoja puolia, tykkään sohvasta myös yhtä monesta syystä. Väri on meille ihan täydellinen ja sohvan muotoilu jotenkin ihanan ilmava ja kevyt. Kokonsa puolesta se on myös juuri täydellinen meidän olkkariin. Ja kätevää on toki myös tuo, että kangassetteja saa ostettua tosi edullisesti uusia. Tuo on takuulla etu siinä vaiheessa, jos kankaille tapahtuu jotain peruuttamatonta. 

Moni on kysellyt, että suosittelisinko sohvaa ja vastaus onkin että ehdottomasti. Miettisin kuitenkin tarkoin, että kaipaako sohvasta enemmän pehmeyttä ja sellaista rentoa istumista,  vai ryhdikkäämpää otetta, Söderhamn on nimittäin juurikin sellaiseen ryhdikkäämpään menoon. 

Tekstiilit on pysyneet meillä tosi hyvässä kunnossa ja kaikki tahrat lähteneet hyvin, kun on poistettu ne samantien. Suoja-ainetta ei olla vieläkään suihkutettu, mutta ei sohva sitä tunnu kaipaavankaan. Kovasti tykkään myös siitä, että sohvan alta pystyy nyt imuroimaan. Se on tosi iso etu varsinkin lapsiperheessä!

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Jälleen työssäkäyvä äiti

Ihanaa sunnuntaita! Täällä vietellään ekaa viikonloppua sitten töiden alun. Vaikka työviikko olikin vain puolikas, tuli viikonloppu tosiaan tarpeen. Mä aloitin työt keskiviikkona ja kolme päivää tehokasta koulutusta teki tehtävänsä. Perjantaina oli aika kaikkensa antanut olo!

Väsymyksestä ja uuden rytmin opettelusta huolimatta, mun fiilis on tosi hyvä. Kahden vuoden kotona olon kyllä huomaa, mutta mun pelkoni siitä, että olisin unohtanut kaiken työhön liittyvän, oli onneksi turha. Pikkuhiljaa kaikki käytännön jutut palailee mieleen ja saan onneksi ihan kunnon perehdytyksen tähän alkuun. Kaikki epäilykset väärästä ajoituksesta on onneksi haihtuneet ja mulla on vaan niin oikea olo tästä. On ihanaa olla taas työssäkäyvä äiti, tehdä päivisin vähän muutakin kuin kokkailla ja pestä peppuja. Toki tässäkin on huonot puolensa, tuleehan kotona olo aikaa nyt paljon vähemmän. 


Tammikuun teen töitä ihan kokoaikaisesti perehdytyksen vuoksi, mutta sen jälkeen aloitan nelipäiväisen viikon, joka tuo luultavasti toivottua helpotusta meidän kaikkien arkeen. Tämä pariviikkoinen kokoaikaisuus tulee takuulla olemaan rankka, varsinkin ensiviikon torstaista eteenpäin, kun isikin palaa isyyslomalta töihin, ja saadaan tosissaan pelata tetristä, että saadaan kaikki menot mahdutettua työ- ja hoitoviikkoon. 

Mutta parin viikon päästä onneksi helpottaa. Olen kyllä tosi iloinen, että tuohon lyhennettyyn työaikaan on mahdollisuus, sen turvin nimittäin meidänkin lapsille riittää 25 tunnin päiväkotiviikko ja vain neljänä päivänä viikossa. Me tosin ollaan nyt pienen haasteen edessä, sillä meidän toinen auto jonka avulla ajateltiin saada tämä lasten vuorohaku onnistumaan, on edelleen lapissa korjaamolla. Vielä on ihan auki, minkä hintainen remppa siihen tulee ja mitä auton kanssa tehdään jatkossa. Todennäköisesti auto kuitenkin lähtee vaihtoon talven tai kevään aikana. Se oli nimittäin ennen remppaakin meille vähän liian iso auto. Ajateltiin, että seitsenpaikkaisuus tulisi tarpeen, muttei olla sitä tän puolentoista vuoden aikana käytettykään juurikaan. Sen lisäksi, ei oikein kumpikaan olla tykätty autosta. Tai siis lähinnä minä, joka sillä enemmän on ajellut, ei ole tykännyt siitä. Mitään isompaa syytä tähän ei oikeastaan ole, ehkä se vaan johtuu auton koosta. Kaipaan jotain virtaviivaisempaa ja sukkelampaa autoa kuin VW Touranin kaltaista tila-autoa. 

Käytiinkin viikonloppuna jo koeajamassa muutamaa vaihtoehtoa, mutten usko niistä kummankaan olevan meitä varten. Ja vaikka olisikin, ensin pitää odottaa tuon nykyisen auton tuomio, ennen kuin tehdään mitään isompia päätöksiä. Jonkin aikaa joudutaan nyt kuitenkin selviämään yhden auton turvin ja se tuo varmasti haasteita ainakin lasten viemisiin. Kaksi eri päiväkotia ja kaksi eri työpaikkaa on pieni haaste yhdellä autolla. Mutta uskon silti, että selvitään siitä oikein mallikkaasti! Kyse on onneksi vain muutamista viikoista. Toivottavasti. 


Tiistaina meidän pienin lähtee tutustumaan päiväkotiin yhdessä isin kanssa ja torstaina hän sitten on ekan pitkän päivänsä. Ensi viikonloppu tulee varmasti olemaan ihan tosi rauhallinen ja mennään se täysin lasten ehdoilla. Siksi tämä viikonloppu onkin mennyt nyt ennakoidessa, pyykkiä pesten, ruokaa kokkaillen ja kotia siivoten. Halutaan olla valmiina loppuviikkoon, jotta silloin voidaan keskittyä täysillä pienimmän tsemppaamiseen. Että hoitopäivien jälkeen tulee vapaapäiviä, jolloin ollaan kaikki ihan kaikessa rauhassa kotona. 

Blogi tulee varmasti olemaan vähän hiljaisempi nyt muutamat viikot. Jonkin aikaa varmasti menee tottuessa näihin uusiin rutiineihin ja täydempiin päiviin. Myös somessa olen ollut tietoisesti vähän hiljaisempi, haluan olla täysillä läsnä kotona ne hetket kun kotona olen. Töissä taas mahdollisuutta somejutuille ei luonnollisestikaan ole kuin taukojen verran, ja ne menee ihan muissa jutuissa kuin puhelinta tuijotellen. Mutta varmasti blogikin löytää hetkensä, viimeistään kunhan arki tästä enemmän tasaantuu ja lyhennetty työaika helmikuussa alkaa. Mun piti tälle viikolle tehdä vielä viime vuoden vuosikatsaus, mutta se nyt jää kyllä vielä. Jospa ensi viikon aikana saisin sen viimeisteltyä!

Mä alan tästä lähteä kohti joogaa, ihaninta sunnuntaita vielä kaikille! 

tiistai 8. tammikuuta 2019

Pienin aloittaa päiväkodin

Pienimmän päiväkotipaikan etsintä on ollut tosiaan oma projektinsa. En muista, olenko täällä blogissa siitä juurikaan jutellut, IG:n puolella ainakin useampaan otteeseen! Mulla oli oikeastaan koko ajan luotto kunnalliseen päivähoitoon ja uskoin kaupungin kyllä järjestävän meidän pienimmän hoidon mahdollisimman hyvin, haettiinhan hänelle kuitenkin hoitopaikkaa yli puoli vuotta sitten jo. Osittain tämä usko varmaan johtui siitä, että isojen hoitopaikat elokuussa menivät just eikä melkein nappiin, saatiin heille aloitus juuri siihen hetkeen ja siihen päikkyyn kun haluttiinkin. Olisi ehkä pitänyt arvata, ettei pienimmän kohdalla kaikki menekään näin helposti. 

Me ei haettu pienimmälle muita paikkoja kuin se, jossa tuplatkin ovat. Mä sokeasti uskoin, että eihän yksivuotiasta nyt voitaisi muualle sijoittaa kuin samaan sisarusten kanssa. Olimpa väärässä. Ei haettu yksityisen paikkojakaan, sillä ei tullut mieleenkään, ettei paikka noin pitkällä varoajalla onnistuisi. 

Kuvan reppu on saatu Kiddexiltä

Tuli aikaa kylmää kyytiä sitten siinä puhelussa marraskuun puolessa välissä, kun päivähoitotoimistosta soitettiin ja annettiin ymmärtää ettei pienimmälle ole hoitopaikkaa vielä tiedossa, eikä sitä luultavasti saataisi isojen päiväkotiin ainakaan. Lahden päivähoito on ihan kaaoksessa, lapsia on aivan liikaa, ja isoimmat ongelmat oli juuri alle kaksivuotiaiden kohdalla. Meille suositeltiin hakemista yksityiselle puolelle, sekä perhepäivähoidon harkintaa. Perhepäivähoito ei ole meidän juttu ja yksityiselläkin puolella oli vain yksi päiväkoti jota suostuisin harkita. Senkin tiesin olevan ääriään myöten täynnä.

Soittelin tuplien päiväkodin johtajalle ja viesti oli edelleen sama. Ei ollut tiedossa vapautuvia paikkoja ja meidän kannattaisi valmistautua siihen, että pienin sijoitettaisiin johonkin muualle. Toivottavasti samalle alueelle, mutta edes siitä ei ollut takuita. Suurella todennäköisyydellä hän saisi ensin parinkuukauden sijoituksen ja vasta sen jälkeen vahvistuisi lopullinen päiväkotipaikka. Meidän herkälle pikku miehelle se ei tosiaan olisi mikään helppo tapa aloittaa päiväkotia. 

Olin jo luopua toivosta, mutta soitin kuitenkin vielä tuplien vanhaan yksityiseen päikkyyn ja voitte varmasti kuvitella, kuinka suuri helpotus oli kun sieltä löytyikin paikka. Kaupunginkin kanssa homma järjestyi, kiitos palvelusetelin, jonka vuoksi maksetaan samaa maksua pienimmästä (ja isoista) kuin maksettaisiin kunnallisessakin. Käytiin heti samana päivänä tutustumassa, tavattiin kuopuksen tuleva oma hoitaja ja nähtiin tilat. Olin silloin jo myyty ja kun ujo ja herkästi vierastava poika otti hoitajaan heti kontaktia, olin varma, että hyvä tästä tulee!

Vaikka päivähoitopaikan etsintä olikin työn ja tuskan takana, uskon että nyt löytyi juuri se paras paikka. Vaikka tuplat ovatkin nyt eri paikassa on mulla silti luotto että tää sujuu oikein mallikkaasti. Vielä viikko ennen kuin tämä testataan käytännössä, sillä vasta silloin pienin aloittaa päivähoitouransa. Ennen sitä, hän kuitenkin tutustuu toimintaan turvallisesti isin kanssa. Tämä ratkaisu myös varmasti helpottaa kovasti, sillä kuopus on selvästi enemmän kiinni minussa ja paljon rohkeampi tapaus ollessaan isänsä kanssa. Mutta kyllähän se silti jännittää. Tuntuu hurjalta, että kaksi vuotta meni tosiaan näin äkkiä. Ihan äskenhän mä vasta pakkasin tavaroita työpöydän ääressä vauva mahassa, ja olin jäämässä äitiyslomalle. Nyt se, ja vuoden mittainen hoitovapaa on takana ja edessa olisi x-määrä työvuosia. 

Kuvan hansikkaat saatu Paccasilta



Kovasti mua helpottaa se, että tiedän meidän pienimmän viihtyvän päiväkodissa oikein hyvin. Vaikka hän onkin arka toisten aikuisten seurassa, nauttii hän ihan valtavasti ikäistensä seurasta ja erilaisista toiminteista joihin pääsee mukaan. Päivätkin saadaan pidettyä suhteellisen lyhyinä 7-8 tunnissa, kolmena ja neöjänä päivänä viikossa, joten aloitus ei tule onneksi olemaan yhtä rankka kuin se oli silloin tuplilla, jotka aloittivat heti 40 tunnilla viitenä päivänä viikossa.  Mutta no, onhan tämä silti yhden aikakauden loppu ja aiheuttanut jos jonkinmoista pohdittavaa. 

Isoimman päänvaivan on varmasti aiheuttanut vaatteiden nimikointi. Hankin tällä kertaa Tarramonsterilta tarrat, niin saan nimet vaatteisiin helpommin ja ne toivonmukaan myös pysyvät hyvin! Reppukin pojalta jo löytyy, sillä isoilta on jäänyt yksi päikkyreppu odottelemaan pikkuveljeä. Vaatteita olen ostellut onneksi hyvin varastoon kirppareilta, joten valikoimaa seuraavass akooss aon oikein hyvin. Myös kurikset ja kumpparit löytyi syksyn aikana kirpparilta, joten vaatevalikoiman suhteen kaikki on kunnossa. Tossut vielä niin meidän vauva on just eikä melkein valmis päiväkotiuralle! ❤

Aloitellaanko siellä ruutujen takana päiväkotiuraa?

maanantai 7. tammikuuta 2019

Lomaltapaluukuulumiset


Täällä ollaan! Kliseisesti back in business! Ihan näin pitkää taukoa en tosin kaavaillut ja ajatuksena oli päivittää kuulumisia jo paljon aiemmin. Jotenkin lomailu vaan vei mennessään, enkä ole tätä ennen tainnut avata läppäriä muuhun tarkoitukseen, kuin laskujen maksuun ja Viaplayn katseluun. Piti ihan tarkistaa, ja viime käynnistä blogiin on huikea kolme viikkoa aikaa, tuo taitaa olla pisimpiä taukoja joita koko kirjoitushistorian aikana olen pitänyt!

Eikä siinä, tauko tuli tosiaan tarpeen. Lomailtiin melkein tuo koko aika koko perheellä, joten en halunnut itse vetäytyä muiden seurasta omaan rauhaan. Ja pakko myöntää, ettei minulla kovin suurta kirjoitusinspistäkään ollut. Sen olen jo vanhasta tottumuksesta huomannut, ettei inspiraatiota voi pakottaa. Se tulee kun on tullakseen. Ja nyt se tuli, mun toisiksi viimeisen kotiäitipäivän päätteeksi! 

Tosiaan, vuosi vauhtui ja samalla päättyy yksi aikakausi, luultavasti ikuisesti. Mä en tule enää koskaanikinä olemaan kotiäiti, vaan työt tulevat rytmittämään arkea tästä eteenpäin oikeastaan aina. Valtava muutos se ei tietysti ole, onhan blogikin työllistänyt koko tämän vuoden. Silti sitä en laske ihan samanlaiseksi työksi kuin leipätyöni, johon pitää lähteä kodin ulkopuolelle, ja joka vaatii vähän toisenlaista intensiteettiä ja keskittymistä kuin blogi. Lomalla punnitsin sitäkin mahdollisuutta, että pitäisikö blogi vaan unohta aja keskittyä kaikkeen muuhun. Huomasin kuitenkin, että niin hyvää kuin tauko tekikin, koko ajan sen pitkittyessä kaipasin takaisin läppärin ääreen. Oli ihana ottaa pieni irtiotto, mutta ihan yhtä ihanaa on olla nyt takaisin.

Tämä teksti tulee kyllä olemaan niin täysin sillisalaattia kuin olla vaan voi, sillä mä en jotenkin nyt yhtään osaa jäsennellä ajatuksiani. Olen niin täpinöissäni alkavista töistä, siitä että tapaan taas päivittäin aikuisia ihmisiä ilman lapsia ja pääsen haastamaan itseäni ihan toisella tavalla kuin kotona. Odotan sitä, että mulla on vähän enemmän omaa aikaa ja että kotihoidontuen sijaan saan taas palkkaa. Kovasti odotan myöskin sitä, että lyhennetyn työajan vuoksi, mulla on edelleen vapaapäiviä viikolla ja pääsen tekemään vähän lyhyempää työviikkoa. Veikkaampa, että se jos mikä auttaa jaksamaan työviikot. Neljän päivän viikko kun tuntuu tosi paljon pienemmältä kuin viiden päivän!


Lomasta me nautittiin ihan täysillä, onhan tää meidän viimeinen loma ennen kesää, eikä kesälomankaan samanaikaisuudesta ole mitään takuita. Voi siis olla, että seuraavia perhelomia saadaan odottaa tovi. Mä sain onneksi siirrettyä viime kesän lomat vielä ensi kesälle, muutenhan kesälomaa olisi vain viikon verran, ja se tuntuu kyllä aivan liian vähältä. Lomailuja ennen pitäisi kuitenkin palautella taas työmoodi mieleen. Sen kanssa on varmasti tekemistä, onhan siitä kuitenkin kaksi vuotta kun olen viimeksi työtuolissani istunut!

Mutta lomat meni tosiaan hyvin. Oli niin ihanaa saada viettää aikaa ihan kunnolla koko perheellä, ilman mitää sitoumuksia tai pakkoja. Otettiin joululoma ihan tosi rennosti ja se kyllä tuntuu. Lapsetkin on olleet jotenkin erityisen nätisti, ja uskon sen olevan ihan vaan siksi, että meillä on ollut nyt niin paljon aikaa heille. Tuplista kylläkin jo huomasi, kuinka ikävä heillä oli ollut päiväkotikavereita, sen verran innolla he sinne tänään nimittäin suuntasi! 

Joulu oli ihana ja vuodenvaihde oli ihana. Mun mieli on jotenkin vaan nyt niin rentoutunut ja zen, etten oikein saa kiinni mistään. Sitä en tiedä johtuuko se lomasta vai tänään olleesta hieronnasta, mutta olipa kumpi vain, olen siitä tosi onnellinen. Ja ettei nyt vaan liikaa ala ärsyttää mun ällöpositiivisuus, sattui meille ikäviäkin lomalla. Toinen auto nimittäin hajosi ja tiedossa on nelinumeroisen summan remppa. Niin ikävää kuin se onkin, en vaan jaksa jäädä tätä märehtimään. Asialle ei voi enää mitään ja auton kanssa kyse on kuitenkin aina vaan materiasta ja rahasta. Pahemminkin voisi aina käydä, joten kai turva vaipua epätoivoon, vaikka asiaa ajatellessa kovasti ärsyttääkin.

Huomenna mä viettelen mun viimeistä kotiäitipäivää, ennen kuin keskiviikkona aloitan oikein kunnon koulutusrupeamalla. Pari seuraavaa viikkoa tulee olemaan varmasti hektiset, mutta enköhän blogiinkin ehdi. Alkuun varmasti vaan vähän harvemmin, ennen kuin saan uuden arjen rytmeistä kiinni! Tällä viikolle yritän kuitenkin vielä saada vähän juttua meidän joulusta, taaperon päiväkodin aloituksesta ja menneestä vuodesta. Vuosi 2018 oli kaikin puolin ihana, se ansaitsee vielä ainakin yhden katsauksen! Sitä ennen täältä voi lukea vuoden suosituimmat postaukset!