5 asiaa, jotka tekevät meidän perheen arjesta sujuvampaa

Ennen lapsia mulla oli tietty mielikuva siitä, millaista lapsiperhearki tulisi olemaan. Sehän tietysti oli hyvin kaukana totuudesta, ja huomaan että sitä jotenkin kuvitteli kaiken olevan niin helppoa ja sujuvaa ja järjestelmällistä. No totuus on kaikkea muuta ja vaikka itseäni varsin järjestelmällisenä ja organisointikyvykkäänä pidänkin, myönnettäköön että meillä on välillä ihan mahdoton kaaos. 

Kaksosten ollessa pieniä meillä oli aika tarkka päivärytmi. Isoin syy oli se, että se helpotti valtavasti lastenhoitoa ja huomattiin jo aikaisessa vaiheessa, että meidän lapset ovat aika rytmiherkkiä myös. Varsinkin esikoinen rauhoittui selkeästi rytmistä ja hyppi kirjaimellisesti seinille jos nukkumaanmeno tai ruoka-ajat venyi. Silloin ajattelin, että elellään löysemmin ja rennommin sitten isompien lasten kanssa. Että eletään nyt tätä kiirettä ja touhua, sitten kun lapset ovat kouluikäisiä, arki helpottuu ja rauhoittuu.

Vähänpä tiesin. En siis oikeastaan olisi voinut olla kovinpaljoa enempää väärässä! Jos vertaan meidän tämän hetkistä arkea siihen kun tuplat oli taaperoita, tai edes siihen kuin pienin oli vauva, oli meillä valtavasti rennonpaa ja aikataulujen osalta helpompaa kuin nyt.

Me eletään kirjaimellisesti ruuhkavuosia. Tai ehkä vielä paremmin, pelkään ettei olla vielä edes siellä ruuhkavuosien huipulla. Ja tämä jos mikä kauhistuttaa.  Että tää voisi mennä joskus vielä kiireemmäksikin.

Ei varmasti olla ainoa perhe, joka painii kiireen keskellä, joten päätin jakaa vähän meillä hyväksi havaittuja keinoja helpottaa ja sujuvoittaa arkea. 

1. Etä- ja hybridityö

Tämä on tietysti asia ja aihe jota ei aina voi valita. Jos työnantaja ei mahdollista etätyötä, tai edes hybridityötä, vaikea sellaiseen on lähteä. Meillä tämä on kuitenkin yksi isoimmista arjen helpottajista. Se tuo päiviin lisää paitsi tunteja milloin nukkua, myös tunteja tehdä kotitöitä, auttaa lapsia läksyissä ja liikkua. 

Mä en itse, eikä miehenikään tehty lainkaan etätyötä ennen koronaa. Mä en kokenut sen tuovan mulle arkeen mitään lisäarvoa, nautin toimistosta ja ihmisistä siellä. Korona pakotti siihen ja koin sen jopa ihan valtavan ahdistavaksi alkuun. Oli ihan hirveää kun koko elämä pyöri vaan kotona. En luultavasti itse ole eläissäni voinut henkisesti niin huonosti kuin sinä keväänä. 

Luotiin meille etätyöhön toimiva malli. Rytmitys on meillä kaiken a ja o, tiedetään mieheni kanssa kumpikin "paikkamme" joten tää toimii meillä. Mä aloitan lähes aina työt 7.00-7.15. useimmiten yöpuvussa hampaat pesemättä, kahvia juoden keittiön pöydän äärestä. Samalla mies hoitaa lasten aamujuttuja. Mä olen läsnä, vaikken ole läsnä. Toisin sanoen käytettävissä, mutta kuitenkin jo töissä. Mies vie yleensä pienimmän kasiksi päiväkotiin ja mä pidän niihin aikoihin oman tauon jolloin laittaudun ja otan aamupalaa. 

Sovitaan yleensä aamulla kumman työ vaatii omaa rauhaa ja kumpi näin ollen saa työhuoneen. Saatetaan vaihtaa myös kesken päivän, riippuen miten se työtehtäviin osuu. Toinen sitten työskentelee joko keittiön pöydän ääressä, makuuhuoneen kakkostyöpisteellä, sohvalla tms. Mun vastuulla on yleensä valmistaa lounas, ellei se ole kokattu jo aiemmin, niinkuin yleensä on. Jompikumpi tyhjentää ja täyttää astianpesukonetta, siivoilee lasten aamupalasotkuja, pesee pyykkiä yms.

Jonkun palaverin ajaksi saatan lähteä ulos kävelemään tai kaivan joogamaton lattialle ja venyttelen tai teen lyhyen joogan. Jos palaverin luonne sallii, saatan siivota keittiötä, järjestellä kotia tai tehdä ruokaa niiden aikana. Lasten tullessa iltapäivällä kotiin, pidän yleensä vähän pidemmän tauon tai katkaisen työpäivän kokonaan hetkeksi, jolloin pystyn kysellä koulukuulumiset, auttaa läksyissä ja välipalassa. Meidän lapsilla on sääntö, että läksyt tehdään heti koulun jälkeen. Isoin syy tähän on siinä, ettei kummallakaan riitä kiinnostus, motivaatio tai edes aika enää illalla. 

Mä lopettelen työt yleensä viimeistää n 15.45, aiemminkin jos plussatunteja tai pitämättömiä taukoja on enemmän. Mieskin viimeistään neljältä, jolloin hän lähtee hakemaan pienintä ja mä teen iltaruuan, ellen ole tehnyt sitä jo aiemmin.

Meillä on lasten harkkoja neljänä päivänä viikossa, joten aika moni arkipäivä on sellainen että 17-18 välillä lähdetään harrastuskuljetuksiin. Tällaisiin päiviin varsinkin etätyö tuo ison avun, kun osan iltavalmisteluista on jo ehtinyt tehdä päivän aikana. 

2. Tarkat aikataulut ja viikkosuunnitelmat

Harrastuskuskailuista päästäänkin aikatuluihin. Me tehdään mieheni kanssa kumpikin liukuvaa työtä, eli työpäivän alussa ja lopussa on parin tunnin liukumat ja ainakin minulla töissä sääntönä se, että 10-15 pitäisi olla tavoitettavissa. Mun työpäiväni ovatkin oikeastaan lähes aina 7.00-15.30 sisältäen noita omia taukoja. Mies tekee oikeastaan 8.00-16.00 työviikkoja, pienin on päiväkodissa 7.45-16.15 ja tuplien koulupäivät ovat 8.15-14 välillä, vähän erimittaisia riippuen päivästä. He harrastavat maanantaisin koulun jälkeen parkouria, keskiviikkoisin liikkakerhoa ja futisharkat ovat tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin aina samaan aikaan. 

Voi siis sanoa, että meidän viikot rakentuvat aina hyvin samankaltaisina, joten viikkorytmi on tosi helppo tehdä. Herätyskello soi aina 6.30 ja lapset heräävät 6.00-7.00 välillä. Nukkumaan he kaikki menevät aina kahdeksalta, paitsi ma ja ti kun harkkojen takia nukkumaanmeno venyy puoli ysiin. Meillä syödään melkein aina puoli viideltä päivällinen ja seitsemältä iltapala. Mies käy salilla kaksi kertaa arkena ja kerran viikonloppuna, mä kerran arkena ja kaksi kertaa viikonloppuna. Kaupassa ei oikeastaan käydä, ellei jotain kriittistä puut ja silloin haetaan se nopeasti lähikaupasta.

Lapset syövät koulupäivien jälkeen välipalan, tekevät läksyt ja saavat sitten peliaikaa, lähtevät ulos tai kavereille. Meille ei saa ennen neljää tuoda kavereita, sillä etätyö ei onnistuisi niin millään.

Joku sanoo varmasti että apua mikä oravanpyörä, mä sanon että ah langat käsissä ja hallittava paketti. Mun on vaikea kuvitella enää palaavani työhön jossa työvuorot vaihtelisi ja näin sekottaisi tuon päivän rakenteen. Uskon, että kaikkeen tottuun, mutta siihen en tiedä tottuisinko koskaan. Etätyö myös auttaa siinä, ettei tällainen tunnu kuormittavalta. Heti jos on toimistopäivä, huomaan että arki on paljon rankempaa ja silloin karsitaan omista harrastuksista.

3. Valmiit ruokalistat ja kauppatilaukset

Melkein tämä menisi samaan osioon ton aikataulutuksen kanssa, sillä meillä on säännölliset kauppatilaukset, jotka helpottavat arkea valtavasti. Mä tykkään käydä kaupassa, mutta tässä elämäntilanteessa se vie aivan liikaa aikaa, jonka vapautan mielummin muille asioilla. Mulla onkin ajatusmalli, ulkoista kaikki minkä voit! Ja kaupassakäynti on todellakin sitä. Keräilypalvelu maksaa täällä 7,90€ ja se on mun mielestä pieni raha siitä, että säästän puolitoista tuntia viikosta johonkin muuhun tekemiseen. 

Me ollaan nyt heinäkuusta alkaen tilattu oikeastaan kaikki meidän ruuat kerättynä, joten ostoslistoja mulla on sovelluksessa liuta. Nykyään kopioin vaan edellisen samojen tuotteiden ostoslistan ja lisään huomatut puutteet, jolloin kauppalistankaan tekoon ei kauaa mene. 

Meillä on myös kuusi erilaista ruokaviikkolistaa, joita pyöritetään arkiruuissa. Tää on tosi kätevää, sillä silloin erityisesti ruokatilaus on helppo kopioida edelliseltä viikolta. Perusruokatarvikkeet meillä on tosi usein samoja, joskus viikonloppuna saatetaan syödä jotain erilaista, mutta muuten aamu-, väli- ja iltapalat toistuu viikosta toiseen samanlaisina. 

Tästä ruokaviikkosysteemistä voin kirjoittaa toisen kerran tarkemmin, tästä mulla on nimittäin paljon sanottavaa. Nyt kun on reilu puolivuotta menty samoilla, voisin myös vähän muokata tuota listaa, saataisiin vähän erilaista sisältöä arkisapuskoihin.

4. Kimppakyydit

No tämä on kyllä ihan pop juttu. Lasten treenikavereita asuu onneksi tässä lähellä, joten on sovittu kimppakyydeistä muutaman perheen kanssa. Eihän siinä ole mitään ideaa, että neljällä autolla ajetaan täältä toiselta puolelta kaupunkia harkkakentälle ja kahden tunnin päästä takaisin, kun voisi ajaa vaan yhdelläkin. Toki yhdistetään lasten treeneihin tosi usein myös oma treeni, joten ajallisesti säästöä ei tule. Apua on siinä, ettei aina tarvitse lähteä itse, säästetään bensakuluissa ja helpotetaan omalta osaltamme jonkun vuorotyöläisen kuljetushaasteita.

5. Siivouspäivä

En tiedä onko tää varsinaisesti sellainen ruuhkavuosia helpottava tekijä, mutta meillä tosi toimiva konsepti. Tuplilla on aina harkat torstaisin ja mies käy silloin itse treenaamassa, joten mä pidän silloin siivouspäivän. Imuroin, pyyhin lattiat, pölyt ja pesen vessan. Pienin on yleensä silloin kotona tai naapurissa, tai sitten joku naapurin lapsista on meillä hänen kanssaan leikkimässä. 

Lastenhuoneita en torstaisin siivoa, vaan ne jää lapsille itselleen hoidettavaksi. Pienin siivoaa yleensä juurikin torstaina leikkinsä pois ja mä vaan imuroin perjantaina ja tuplat siivoavat ja imuroivat oman huoneensa perjantaisin koulun jälkeen. 

Siivotaan toki pitkin viikkoakin, keittiö tietysti joka päivä ja imurointiakin meillä on keittiössä ja eteisessä vähän joka toinen päivä. Mutta sellaiset isot siivoukset ja pölyt hoidan torstaisin. Toimii, ja perjantaina on ihana aloittaa viikonloppu siistissä ja puhtaassa kodissa. 

Toinen siivous tehdään usein sunnuntaina ja silloin mies yleensä viikkailee viikon aikana pestyjä pyykkejä. Meillä on nimittäin työnjako, että mä hoidan kauppatilaukset ja ruuanlaiton, hän pyykkien viikkauksen ja lajittelun kaappeihin. Mä voin pestä pyykkiä kyllä, mutta ai että vihaan sen viikkaamista.

Nämä tukevat meitä arjen toimivuudessa ja siinä, että musta tuntuu että langat on käsissä ja kaikki hoituu. Ehdin olla lasten kanssa, ehdin olla miehen kanssa, ehdin nähdä ystäviä, huolehtia kodista ja harrastaa itse. Arki on balanssissa ja hoituu. Tietysti, lisätunnit vuorokauteen kelpaisi todellakin, sillä onhan tää välillä aikamoista minuuttiaikataulua. Mutta mä toisaalta myös nautin tästä. Ja mikä tärkeintä, tää tuntuu sopivan meidän perheelle tosi hyvin. On vienyt aikaa, että on saatu tää rullaamaan ja toimimaan, mutta on se työ ollut tän kaiken arvoistakin.

Mikä asia sun arkeasi helpottaa ja sujuvoittaa kaikista eniten?

Huoneen jakaminen väliseinällä

Meidän kaksoset ovat jo jonkin aikaa asustelleet yhteisessä huoneessa. Toistaiseksi kumpikaan ei ole pyytänyt omaa huonetta, mutta olen itse alkanut miettiä, missä kohden omat huoneet olisi tarpeen. Pohdin oikeastaan jo nytkin, kaipaisivatko lapset omaa rauhaa ja omaa tilaa? Olisiko nyt hyvä hetki siihen, että kumpikin saisi oman huoneen? Vai kävisikö sitten jaon jälkeen niin, että he edelleen viettäisivät aikaa yhdessä jommassa kummassa tilassa?

Pienin asuu jo omassa huoneessaan, mutta ratkaisu johtui oikeastaan jo silloin vuosia sitten siitä, että hänen leikkinsä ovat aivan erilaisia kuin tuplien. Lapsilla on kuitenkin neljä vuotta ikäeroa, joten ratkaisu tuntui helpoimmalta. Pienimmän huoneessa onkin oikeastaan kaikki meidän talouden lelut. Hassua sinänsä, lapset eivät ole koskaan kyseenalaistaneet sitä, miksi pienin saa oman huoneen. 

Tällä hetkellä tämä oma huone -asia on siis enemmän mun päässä kuin lasten haaveissa. Mutta luultavasti parempi ennakoida, sillä veikkaan sen toiveen vielä jossain kohti tulevan. Mulle itselleni oma huone oli ihan tosi tärkeä juttu ja olin ekaluokkalaisena superinnoissani siitä, että viimein sain oman huoneen. 

Meidän talossa on neljä makuuhuonetta, eli teoriassa jokaiselle lapselle olisi oma huone. Tehdään kuitenkin mieheni kanssa kumpikin etänä töitä, joten työhuone on meille tällä hetkellä tärkeämpi kuin lasten omat huoneet. Ollaan pohdittu myös sitä vaihtoehtoa, että muutettaisiin mieheni kanssa tuohon tuplien huoneeseen ja erotettaisiin siitä työtila meille. Tuossa huoneessa on kuitenkin tosi vähän kaappitilaa, joten sitten tarvittaisiin samalla myös vaatekaapit ja vaihto menisi aivan liian työlääksi. Ja koska meillä on nytkin toinen etätyöpiste meidän makuuhuoneessa, ei tällä ratkaisulla mentäisi kovin pitkälle. 

Tuntuu, että ainoa järkevä ratkaisu olisi jakaa tämä iso huone kahtia ja tehdä siitä kummallekin kaksoselle oma soppi. Olen katsellut instan ja pinteristin ideoita ja innostunut lasisesta väliseinästä, johon voisi laittaa vielä verhot kummallekin puolelle, niin oma rauha olisi taattu. 

Pienesti kuitenkin ahdistun siitä, että jakamalla huone menee kummallekin tila kyllä tosi pieneksi, ikkuna jäisi oikeastaan vaan toiselle puolelle ja vain toisella olisi se oma rauha kun toinen hyppisi aina omalle puolelleen toisen puoliskon kautta. Että olisiko se ratkaisu sitten kuitenkin järkevämpi, että pakkaisimme vain mieheni kanssa kimpsut ja kampsut kasaan ja muuttaisimme itse tähän isoon huoneeseen ja tekisimme kaksi työtilaa jotenkin sinne. 

Niin ja muuttaminen ei meillä ole ratkaisu. Rakastetaan kotiamme ja asuinaluettamme, eli mielummin rempataan tästä meille toimivampi kuin lähdetään miettimään uutta taloa!

Millaisia huoneenjako ideoita teillä on tullut?

Vieläkö meille neljäs?

Ah se kuuma peruna. Aihe joka säännöllisin väliajoin nousee aina esiin. Kysymys johon minulla ja miehelläni molemmilla oli jo vuosia sama ehdoton vastaus. Ei. Mä itse olen ikäni haaveillut kolmesta lapsesta. Tiedän, että miehelle olisi riittänyt kaksikin, mutta kolme oli hänelle ihan jees sekin. 

Olen itse nelilapsisesta perheestä, ja vaikka sisarukseni varsinkin näin aikuisiällä ovat minulle kaikki kaikessa ja myös lapsuudesta liuta ihania muistoja löytyy, koin myös välillä lapsena, että neljä on liikaa. Se kumpusi luultavasti siitä, että olen itse lapsena auttanut valtavasti kotona, hoitanut sisaruksia ja huolehtinut jo tosi pienestä saakka omista asioistani, koulusta ja kavereista. Olen itsenäistynyt ajoissa, oppinut huomaamaan, että pienemmät tarvitsevat vanhempia enemmän. Asettanut itseni sinne taka-alalle, ollut se perinteisen tyyppinen esikoinen, joka tyytyy siihen mitä jää jäljelle. No meillä se ei paljoa ollut, sillä olin se jonka koulu sujui. Se kiltti ja hiljainen. No sehän varmaan sitten kostautuikin aikuisuudessa, kun jouduin kantapään kautta opettelemaan puolieni pitämistä, rajojen asettamista ja vaatimista. 

Nyt kuulostaa varmasti, että syyllistän vanhempiani. En ollenkaan. Vanhempani tekivät parhaansa ja olivat äärimmäisen hyvät ja turvalliset vanhemmat. Se ei silti poista sitä seikkaa, että itselleni jäi tunne että heillä ei ole aikaa meille kaikille. Välillä tuntui ettei rahaakaan ,vaikka mistään et lapsena oikeastaan joutunutkaan luopumaan. Se ajoi kuitenkin siihen ajatusmalliin, että neljä on liikaa. Tässähän voisi vetää sen perinteisen itselleen valehtelemisen mallin, että kyllähän minä teen asiat toisin, paremmin, sujuvammin. Mutta tosissani en kyllä siihen usko. 

Me ollaan koululaisten perhe. Vaikka pienin vasta viisi onkin, aloittaa hänkin jo syksyllä eskarin, ensi syksynä koulun. Ollaan oikeasti aika isojen lasten perhe. Tätäkin kirjoittaessa isot pelaavat keskenään Minecraftia ja pienin on naapurissa leikkimässä. Voin aika huolettomasti hoitaa päivän siivoukset, tehdä oman minijumpan ja istua sohvalle kirjoittamaan tätä. Meidän arki on täyttynyt harrastuksista, treeneistä, jalkapallosta, kuntosalista, hiihdosta, juoksusta ja turnauksista. Tuplat harrastavat kolmekertaa viikossa, pienin kahdesti ja me vanhemmat siellä seassa kaksi tai kolme kertaa. On koulua, on päiväkotia, on kavereita ja kahden aikuisen kokoaikaiset etätyöt. OIkeasti melkoinen arjen paletti jota pyöritellä. En sano ettei tähän vauvaa mahtuisi, sillä uskon että ihan jokaiseen tilanteeseen mahtuu. Mutta kyllä se pistäisi sen paletin kerralla täysin uusiksi, sitoisi jälleen vuosiksi ihmisen alkuun. Veisi sen vapauden ja helppouden mistä erityisesti tällä hetkellä nautin.

Enkä muuten edes sano kuinka monta kertaa olen kuullut, vielähän teidän pitää yksi tehdä, tyttö. Tässä lauseessa on vähän sanoja mutta kaksi seikkaa jotka nostavat mun niskakarvani oikein huolella pystyyn. Ensinnäkin, lapsia ei koskaan tehdä. Niitä saadaan, jos saadaan. Meidän historialla on saatu yllättävän helposti jo kolmeen kertaan, joten samanlaiseen moukan tuuriin en oikein usko. Tuplia tehtiin vähän suuremmalla yrityksella kuin kuopusta ja vaikka tuplatkin helposti lopulta alulle saatiin, vaati se paljon stressiä, clomifen-lääkityksen ja suunnatonta pelkoa. Pikkuveli olikin sitten onnellisten sattumusten sarjan lopputulema. Täydellinen yllätys, enkä sellaiseenkaan sattuman kauppaan enää usko. Vaikka mun munasarjani ovatkin raskauksien myötä eheytyneet, alkaa ikää olla jo enemmän ja edelleen ne ovat monirakkulaiset, Kierto on epäsäännöllinen ja sekava, ei lainkaan otollinen kohta saada tärppejä. 

Joku sanoisi, että tulee jos on tullakseen. Minä sanoisin, että en pysty. Mä olen se kaikki tai ei mitään, täysillä tai ei ollenkaan. Koska viini on mun suurin herkkuni perjantai-iltana, en myöskään voisi tehdä niin että katsellaan katsellaan. Mulla olisi se tikku kädessä joka perjantai, kuulostelisin tuntemuksia ja olisin muutenkin ihan se överit ovulaatiotikkuineni.

Mitä siihen sukupuoleen tulee, niin en edes aloita. Meillä on lapsia, meillä toivottiin ja haluttiin lapsia. Heidän sukupuolellaan ei ollut tai ole sen pienintäkään väliä. Kolmen poikaoletetun äitinä on vaikea edes kuvitella pikkusiskoa meille, se visio on aina pieni pikkuveli. Tähän lähes kymmenen vuoden äitiyteen en edes ole törmännyt asiaan jota en poikalapseni kanssa voisi tehdä, mutta olisin tyttären kanssa voinut. Eli se siitä keskustelusta. 

Rehellinen minä miettii, että en mä oikein jaksaisi. Yövalvomiset, hormonimyrskyt ja oman kehon luovuttaminen pariksi vuodeksi toiselle. Mä en oikein ole siihen valmis, kun juuri tuntuu että löysin itseni uudelleen. Haikeus, sitä tämä on. Tiedostan, että eletään viimeisiä vuosia kun edes mahdollisuus neloselle on. Mä täytän kesällä 35 ja tuplat kymmenen. Vaikka iltatähtiä voisi varmaan tehdä vielä mun iän perusteella viisikin vuotta, alkaa lasten ikäero tulla vastaan. Mulla on omaan pikkuveljeeni kymmenen vuoden ikäero, ja vaikka se onkin tosi hyvä, on meidän suhde ollut aina enemmän äiti-lapsi kuin sisarellinen. Toki voi liittyä mun kovaan hoivaviettiin, joka näkyi kyllä jo ihan lapsena. Vaikka oma kokemus hyvä onkin, on tuo mun mittapuulla jo aika maksimi ikäero.

Never say never, mutta kyllä tässä luopumisen tuskan hetkiä elellään. Ajattelin, että elin nämä tunteet jo kertaalleen nuorimman täytettyä kolme, mutta niin ne vaan puski vielä kertaalleen. En sano ei koskaan (vaikka mies kyllä sanookin) mutta sanon ettei suurella todennäköisyydella enää. Mutta eteenpäin meno siitä pikkulapsiajasta, jota meilläkin on eletty jo lähes kymmenen vuotta, siihen koululaisarkeen kirpaisee. Lapset on jo niin isoja ja mä tarpeellinen niin kovin erilaisella tavalla kuin mitä olin niille pienenpienille ihmisenaluille. Aika aikaansa kutakin, mutta ai että se on haikeaa!

Oliko teillä lapsiluku aina ehdottoman varma, vai seilasiko se yhdestä toiseen? 

Arjen palapeliin mukaan vielä sisällöntuottaminen

Niinhän siinä kävi, vannomatta paras ja mitä näitä oli :D Pari vuotta sitten päätin, nyt blogi menee kiinni, sisällöntuotanto kaikissa kanavissani päättyy ja keskityn ainoastaan omaan leipätyöhöni, perheeseeni ja omaan hyvinvointiin. Pari "tulemista" tässä parin vuoden aikana tein, pyörähdin täällä ja kokeilin. Miltä kirjoittaminen tuntuu. Joka kerta koin sen saman, ei se vaan tuntunut enää omalta. EN osannut olla esillä, en osannut jakaa omia ajatuksiani, enkä varsinkaan osannut järjestää arkeani niin, että saisin tämän koko paketin toimimaan.

Minua sosiaalisissa kanavissa seuraavat tietävätkin, että viime vuosi oli minulle muutenkin suurta kasvun aikaa. Kävin viime viikolla esihenkilöni kanssa viime vuotta kokoavan keskustelun ja sanoin sielläkin, että viime vuotta varjostaa, tai kirkastaa, miten sen nyt ottaa, nuo henkilökohtaisen elämän työstöt, matka jonka tein, jotta tutustuin taas minuun. Jälkiviisas minä ymmärsi, että kadotin itseni siinä joskus tuplien ja nuorimman vauvavuoden välissä ja sen itsensä löytämisen kanssa on nyt ollut vähän tekemistä. Voisinpa melkein sanoa, etten mikään itsevarmuuden huipentuma ole ollut koskaan, en ennen lapsia enkä varsinkaan heidän jälkeen. Lapsuuden ja nuoruuden itsetuntoon vaikutta amoninaiset asiat, niin aikuisuudenkin, mutta varsinkin se nopea lihominen pienimmän vauvavuoden aikana murensi itsetunnon täysin. en ollut enää minä, kuka minä olen?

Nyt minä löytyi. Olihan se toki löytyneenä jo vuosia, taisin sen lopullisesti löytää silloin kun painoni sain taas siihen mihin olin tottunut, kun palasin töihin ja varsinkin sitten kun urani eteni ja pääsin unelmatyöhöni. Mutta lopullisen sinetin se sai, kun tänä kesänä ja syksynä koin asioita, joita en toivoisi kellekään. En niitä nyt lähde sen kummemmin avaamaan, ehkä joskus, tai sitten en. Nuo kokemukset kuitenkin murensivat minut sinne ihan pohjalle, mutta sain niiden kautta kuitenkin jotain hienoa. Omanarvon tunteeni takaisin. Tajusin, että nyt pitää alkaa vetää rajoja. Olen aina ollut se aivan liian kiltii, se miellyttäjä, se joka antaa kohdella itseään huonosti, eikä osaa sanoa kun riittää. Se joka kaipaa hyväksyntää, oikeutusta ja kauniita sanoa. Joka luhistuu siitä, jos joku antaa negatiivista palautetta tai sanoo jotain ikävää. Joka ensimmäisenä miettii, että minussa on jotain vikaa.

Saatatte miettiä, miten tuollainen ihminen edes päätyi aikoinaan someen ja alkoi tehdä siellä sisältöä. Siitä on ehkä helpoin sanoa, että aika oli silloin eri. Jotenkin vaan päädyin siihen, mutta pakko tässäkohtaa sanoa sekin, että itsevarmahan en koskaan blogivuosieni aikana ollut ja jokainen kampanja ja yhteistyö oli totisen työn ja tuskan takana. Halusin täydellisyyttä, mutta tiesin etten siihen pysty. Jo silloin alkoi se itsensä kahdesta päästä loppuun polttaminen. 

Tulinko jäädäkseni? En osaa sanoa. Nyt ainakin kirjoittaminen tuntuu siltä kuin ennenkin. Tämä on minua ja tätä haluan. Vaikea sanoa kuinka aktiivinen blogista tulee. Alkuun tuskin mainostan sitä missään, katsotaan millaiseksi oma fiilis muuttuu! Mutta kuulisin niin mielelläni, vieläkö täällä joku seuraa?

Paras nachopelti

 Tiedättehän tuon viikonloppuruokien ykkösen, nachopellin! Jos et vielä tiennyt, tai et ole testannut niin äkkiä kokeilemaan. Ihan parhaista parhain, varsinkin tällä meidän reseptillä! 

300g broilerin maustamatonta fileesuikaletta

1 punainen paprika

1 punasipuli

maun mukaan jalapenoa

200g Valio Viola maustamaton tuorejuustoa

1 prk Santa Maria salsa medium

150g mozzarellajuustoraaste

180g Santa Maria nachoja

1. Paista broilerinsuikaleet ja mausta ne mielesi mukaan. PIlko paprika ja sipuli ja paista niitäkin hetki broilerin kanssa. PIlko jalapenot pieniksi ja pyörittele paprika-sipuli-broileri seokseen

2. Sekoita tuorejuusto ja salsa keskenään.

3. Kasaa nachopelti uunipellille tai vuokaan, pohjalle nachot, päälle broileripaprikaseos, ja sen päälle tuorejuustosalsamassa. Ripottele päälle mozzarellaa.

4. PAista 225 asteessa kunnes juusto ruskistuu. Peltiä ei tarvitse kypsentää, mutta juuston on hyvä kypsyö ja gratinoitua kunnolla!

Nauti sohvalla, hyvän juoman kanssa hyvässä seurassa! <3 Ihanaa viikonloppua!