perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kun hermo menee


Ja nimenomaan äidillä. Lapsillekin se on tietysti päivittäistä, mutta ne hetket mulla itselläni meneekin jotenkin sujuvasti. Lapsen suuttuessa ja hermostuessa mä jotenkin itse rauhoitun. Tulee sellainen kumma zen-olo, jossa annan lapsen raivota, lähtemättä siihen itse mukaan.

Mutta sitten on ne hetket, kun itse pimahdan, voi kuinka kaipaisinkaan niihin sitä mielenlujuutta ja sisäistä rauhaa. Ettei tarvitsisi joka kerta räjähtäessä räjähtää niin isosti ja huutaen. Se järkevä minä, se teoreettinen kirjaviisas katselee noissa hetkissä silmiä pyöritellen ja kummastelee, että tuoko on nyt sitä hyvää kasvattamista. Sitä, kuinka lapselle opetetaan sellaista oikeaa tapaa kohdata pettymykset. Mikä siinä onkaan, että suuttuessa sitä kiehahtaa nollasta sataan hetkessä, ja sen kyllä kuulee ja näkee ihan jokainen. Miksei sitä vieläkään osaa laskea kymmeneen ja hengittää syvään.

Mun hermojeni kannalta pahimpia hetkiä ei suinkaan ole ne, kun lapsi meuhkaa  parkkipaikalla maassa meritähtenä ja haluaa pyöräillä kauppaan eikä kotiin. Niissä hetkissä mä istun kaikessa rauhassa parkkiksen penkillä ja kerron lapselle, ettei me nyt vaan tehdä niin. Että me nyt vaan ollaan menossa kotiin, eikä se huutamalla siitä muutu. Tosi harmi, että haluaisit tehdä muuta, mutta valitettavasti tämä päätös ei ole sinun. Tää tapa kohdata tilanteet on jotenkin jo niin mantrautunut mun päässäni, etten koe omaa rauhallisuutta edes vaikeaksi. En oikeastaan koe näitä tilanteita noloiksi, vaikka saattaahan se välillä ärsyttääkin. Ohi kulkevat ihmiset ei itseäni haitta ayhtään, sillä tiedän varsin hyvin, että ihan joka vanhemmalla on oma kokemuksensa tästä. Ja jos ei ole, sieltä se vielä tulee. Ja viimeistään siinä hetkessä sitä itsekin muistaa lopettaa ne paheksuvat katseet.

Mutta sitten kun se hermoni palaa, on se usein monen jutut summa. Viimeisin oli se, kun vauva ei rauhoitu millään päiväunille. Itsellä oli sata ja viisi hommaa tehtävänä. Toinen kaksosista keksii juuri sillä hetkellä jyrätä hiekkalelulla vierestä ja nukahtamassa ollut vauva havahtuu. Ja kun käännyn ympäri, toinen kaksosista ryömii mudassa. Se on se hetki kun mä suljen silmät ja lasken sataan. Vielä saan pidettyä jotenkin itseni kasassa, mutta tiedostan jo että raja on tosi lähellä. Ei se silloin enää vaadi paljoakaan. Tällä kertaa se kuppi menikin yli, kun mutainen kaksonen keksi hangata itseään talon seinään ja kuiva kaksonen potkaisi pallon tielle juosten perään katsomatta yhtään tiellä mahdollisesti olevia autoja. Mä pimahdin, hermostuin ja huusin. Teki mieli raivota, kirota, hyppiä, hakata (seinää), ravistaa. Mutta mä vaan huusin. Niin väärin kuin se onkin, on se vaan niin kovin puhdistavaa. Ja on muuten varma, että jakeluunhan se asia menee. 

Ja ei, mä en todellakaan ole ylpeä itsestäni. Hävettää ja harmittaa, miksi pitikin suuttua, vaikka tiedän ettei kumpikaan kiusallaan mitään hölmöä tee. Mutta se on vaan se monen odottamattoman jutun summa. Kaikki mikä on ennakoitavissa ennakoin ja silloin ne hermot jotenkin kestääkin ja osaan olla se hyvä kasvattaja. Mutta sitten on ne mun äitiyteni mustat alueet, ne hetket kun kaikki menee pieleen ja en vaan osaa pidätellä. Ja sitten. No sitten huudetaan.

Voikun sitä vielä joskus oppisi hillitsemään nuokin hetket, sillä se pahanmielen-katse lasten silmissä on jotain tosi inhottavaa. Ja se tunne itselle, kun tietää epäonnistuneensa. Vaikka tietääkin, ettei vaan olisi siinä hetkessä pystynyt parempaan, ja että kaikki on kyllä taa shyvin kun jutellaan ja pyydetään anteeksi. Että äitikin vaan joskus hermostuu. Että jossain se raja menee äidilläkin. Mutta silti, voikun sen pinnan palamisen voisi näyttää muutenkin kuin huutamalla.

13 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta! Pystyn samaistumaan moniin kohtiin, ja on ihanan helpottavaa lukea, että muillakin äideillä menee joskus hermo. Onhan se sinällään itsestäänselvää, että ihan niin kuin kaikki lapset saavat joskus raivareita, niin joskus kaikilla vanhemmillakin tulee mitta täyteen. Sitä vaan todella tuntee itsensä niin epäonnistuneeksi silloin, kun korottaa ääntään, vaikka tietää että ei pitäisi. Lohduttaudun itse sillä, että vaikka huutaminen ei hyvä tapa olekaan, on lapselle kuitenkin toisinaan hyvästä nähdä, että vanhempikaan ei ole täydellinen. Joskus mekin toimitaan väärin, sitten rauhoitutaan, jutellaan, ja pyydetään anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on sitä vertaistukea parhaimmillaan! :)
      Olet ihan oikeassa, ja ajattelen itsekin samoin. Lapsnekin on hyvä nähdä että jossain menee raja kaikilla ja vanhemmatkin hermostuu välillä. :)

      Poista
  2. Hyvä teksti. Itsekin sorrun välillä huutamiseen. Onneksi kuitenkin aika harvoin. Välillä kamelin selkä vaan katkeaa. Julkisella paikalla lasten kiukuttelista on oma kokemus pari viikkoa sitten, kun oltiin holman prismassa ja 4 vee poikana halusi yhtäkkiä karkkia ja kun selitin että ei tänään, kun ei ole karkkipäivä. Poika heittäytyi äksäksi maahan ja alkoi huutamaan. Mieheni heittäytyi myös maahan ja teki samaa. Itseltäni tippui silmät siinä vaiheessa päästä. Pojalta loppui raivo kuin seinää ja nousi ylös ja alkoi nykimään isäänsä ylös, että lopeta. Lähdetään pois!! Ainakin toimi, mutta en ehkä tekisi uudelleen. 😂😂

    Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, ihan huippu! Olen monesti meittinyt itsekin jos tekisin samaa, mutta vielä en ole onnistunut :D

      Poista
  3. Mulla on enemmänkin että jos lapsi ei siivoa esim tavaroitaan mitä on levittäny niin saatan pimahtaa, jis joutuu toistamiseen sanoa eikä mitään tapahdu.
    Tai jos lapset tappelee keskenään ja komennus ei auta niin saatan raivostua vaikka ei saisi.
    Ulkona jos suutun, niin joskus mietin että mitähän naapurit ajattelee kun saatan huutaa ja kuuluu varmasti naapureiden pihalle myös..onneksi harvemmin ulkona korotan ääntäni.

    Muistan hyvin omasta lapsuudesta kun oma äitini oli aina niin rauhallinen, ei oikeastaan koskaan hermostunut vaikka veljeni kanssa keksittiin kaikkea ja ärsytettiin tahalleenkin.
    Oon yrittänyt olla edes vähän samanlainen mut huonolla tuloksella.
    Mun hermot ei vaan ole samanlaiset :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, itsensä toistaminen sa akyllä täälläkin hermon kiehahtamaan. Varsinkin jos on jotain menoa tai vieraita tulossa tms.

      Kaikkia ei ole tehty viilipytyiksi, eihän sille mitään voi :D

      Poista
  4. Voi että kuulostaapa hyvin tutulta. Tääläkin ääni jänteitä taas vaan tälläkin viikolla auottu. Joskus se vaan kilahtaa varsinkin jos sanot samasta asiasta monta kertaa. Ollaan armollisia itsellemme <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihih, ihana kuulla että eitä on muitakin. Ollaan, ja hermostuminen on kuitenkin ihan inhimillistä <3

      Poista
  5. I feel you,välillä saan sellanen ammm fiiliksen etten hermostu mut välillä kyllä huudan ja kunnolla. Mut jos kerran lapsen tunteen näyttämiset on ok,niin kyllähän äidinkin pitää niitä näyttää ja on täysin ok :). Meillä huudetaan sekä Eetu miulle että toistepäin,anteeksi pyydetään ja halataan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, välillä on kyllä ihan oihmeellistä miten onnistuu olemaan niin zen ettei mikään hetkauta. Sitten välillä se vaatii vaan yhden pikkujutun kun pinna menee. Mulla väsymys on aika ratkaisevassa osassa tässä!

      Anteeksipyyntö se ratkaisevaa ehkä onkin <3

      Poista
  6. Ei ainakaan mulla se raivo katoa mihinkään, se kerääntyy sisään ja joskus se purkautuu. Koiralle, lapselle tai miehelle. Mitä vähemmän nalkutan, sitä enemmän tulee huudettua kun oikeasti läikkyy yli. Ja useimmiten sillemiehelle kun kuitenkin tiedostan, ettei koiralle tai yksveelle huutaminen ainakaan kannata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä se on lähinnä se koira-parka joka joutuu syyttömänä mun kiukun kohteeksi ku keittää ylitte. Vanha kultanen poika...

      Poista
    2. Totta, ja välillä se vaan on purettava, siitä ei vaan pääse minnekään. Meilläkin mies on se joka eniten kärsii jos jokin ketuttaa :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!