perjantai 24. huhtikuuta 2015

Meidän lapsetko jäähylle?

Meillä asuu täällä kotona kaksi melkein kaksivuotiasta taaperoa. Siinä missä vauvavuosi ja pitkälle ne taaperuuden ensihetket, olivat vain sitä arjesta selviämistä ja perustarpeista huolehtimista, on nyt mukaan arkeen tullut kasvattaminen. 


KASVATUS. Sananakin mä koen sen jotenkin vaikuttavaksi. Hieno, kiehtova ja tärkeä. Joo, mutta miten kasvattaa lapsistaan tottelevaisia, kilttejä, itseajattelevia ja empaattisia ihmisenalkuja? Perusopit elämälle kun kuitenkin kerätään jo varhaislapsuudesta. Kiitos, anteeksi, ole hyvä sekä muut käytöstavat juurrutetaan jo ihan pieneen ihmisenalkuun. Miten sitten kasvattaa se lapsi juuri oikein, niillä oikeilla metodeilla ja tavoilla. Miten onnistua olemaan käyttämättä sitä omaa valtaa ja "paremmuutta" hyväksi ja edetä kasvatuksessa lapsen paras tavoitteena, eikä oman elämän helppous tai sujuvuus.

Sepä se. Nyt, kun arkeen koko ajan enenevässä määrin päätyy sitä uhmaa ja tahtojentaistelua, ovat omat hermot harva se päivä tiukalla. Erityisesti niitä kiristää se, että näitä kasvatettavia on kaksi kappaletta. Tuntuisi helpommalta, jos toisen kanssa olisi kasvatuksessa edes vähän pidemmällä kuin toisen. Nyt ollaan siellä samassa suossa molempien kanssa, eikä meillä ole esikoisena sitä harjoituskappaletta. 




Väsyneenä ja huonosti syöneenä mun hermojen sietokyky on aika minimaalinen. Kun jaloissa vielä pyörii kaksi _todella_ uteliasta poikaa, joiden ymmärrys vaatii 139 kieltoa ennen kuin jokin asia menee ainakin hetkeksi jakeluun, ollaan usein siinä tilanteessa, että äidiltä palaa hermot. Mä inhoan huutaa lapsilleni. Järki ja tieto sanoo, ettei siitä ole mitään hyötyä, saan sillä pahan mielen paitsi itselleni myös lapsilleni. Tunne vaan tekee toisin. Se tunne myös kerran karjui toisen pojan jäähylle eteisen nurkkaan.

Hetken omaa verenpainetta tasattuani juttelin nurkassa kököttävän poikani kanssa. Ei noin saa tehdä, tuossa touhussa käy vielä todella pahasti, eikä silloin mitkään halit ja pusut auta. Pieni poikani kökötti nurkassa pää alhaalla ja velikin meni myötätunnosta viereen istumaan. Kysyin, pyydettäisiinkö molemmat toisiltamme anteeksi, äiti sitä että huusi sinulle ja sinä sitä ettet totellut kielloista huolimatta. Pieni poikani hyppäsi pystyyn ja halasi minua kovasti. Halasi myös veljeään. Sitten mentiin leikkimään.

Niin voitonriemuinen kuin tästä erävoitostani olinkin, kuiski se kirjaviisas pääni sisällä, että menikö nyt ihan oikein. Minä siinä omassa kiukussani huusin sille pienelle pojalleni ja passitin hänet nurkkaan yksin katumaan. Itse sain mitä halusin, lapsi lopetti kielletyn asian, ja minä sain hetken henkäistä ja rauhoittua. Pieni poikani tuskin kuitenkaan hyötyi tästä tilanteesta millään tavalla. Säikähti vaan äidin huutoa, ja joutui yksin siihen eteisen nurkkaan istumaan ja häpeämään itseään ja toimintaansa. Poikani varmasti koki tulleensa hylätyksi siinä nurkassa istuessaan. Hetki ei ollut minuuttiakaan, mutta varmasti tuntui pitkältä pienen pojan mielestä.



Tuon tilanteen jälkeen olen monesti miettinyt omaa toimintaani. Miksi ne hermot tuossakin tilanteessa meni? Enkö olisi voinut vaan kieltää sen sadannenkolmannenkymmenennekuudennen kerran, keskeyttää sen keittiön siivouksen ja istua lapsi sylissäni sohvalle ja selittää jälleen, miksei. Ymmärrys noilla pienillä on jo niin valtaisi, vaikkei toiminta aina siltä vaikuttaisikaan. Miksi siinä arjessa välillä tuntuu, että ne omat tekemiset on niitä tärkeimpiä ja lapset saisi vaan pyöriä siinä mukana kiltisti, jos vaan käyttäytyvät niinkuin minä haluan. Jos ei, niin sittenkö jäähytetään?

Nythän juuri tein niin, kuin en olisi halunnut. Olin se, joka käytti valtaansa omille tarkoitusperilleen sopivaan asiaan. Passitin sen lapsen pois silmistä, kun en jaksanut enää kasvattaa. Pakko sanoa, että tuollaisista tilanteista sitä potee hirveää morkkista. Miksi se vaan on silloin veren kuohahtaessa niin vaikea ymmärtää näitä asioita ja asettua sivustaseuraajan rooliin? Mitä minä tekisin tässä toisin?

Tuon päivän jälkeen tutustuin enemmän jäähyttämiseen. (artikkelit täällä, täällä ja täällä) Erityisesti tuo viimeinen avasi omia silmiäni. Meillä ei enää jäähytetä. Nyt yritän vielä enemmän rauhoittua itse ensin ja selittää sitten sylissä istuvalle lapselle miksei. Se vaatii, ja varmasti tulee vaatimaan vielä monia äänen korottamisia, yhteen purtuja hampaita ja hiljaa mielessä lausuttuja kirouksia. Mutta mä toivon, että joka kerta ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun lapset ymmärtävät vaan koko ajan enemmän, miksei. Ei me olla äitinä ja isänä mitään mielivaltaisesti omaa valtaansa käyttäviä diktaattoreja, vaan meidän pitäisi osata toimia arjessa ja kasvatuksessa niin, kuin meidän lasten kannalta olisi parasta. Ei niin, että meillä olisi helppoa.



En lyttää jäähyä, jäähyttämistä tai sen käyttöä muissa kodeissa. Jokainen kasvattaa lapsensa niinkuin haluaa, enkä halua tai aio siihen puuttua. Kerron vain mitä itse aiheesta ajattelen. Se, että jäähy ei toimi meillä tai sitä ei haluta käyttää meidän lapsiin, ei se tarkoita etteikö se jossain tilanteessa voisi olla oikea keino tai hyvä tapa toiselle lapselle. Eli jos teillä jäähytetään, niin älä loukkaannu. Jätä vaikka kommenttiboksiin kommenttia miksi teillä on päädytty siihen ratkaisuun. Mielelläni kuulisin kasvatustarinoita myös muista tavoista.

Meistä kukaan tuskin on täydellinen kasvattaja ja varmaan jokainen haluaa tulla aina vaan paremmaksi. Tai ainakin itse toivon olevani paras äiti lapsilleni, ja toimia niin, että voin olla myös ylpeä itsestäni. Todeta joskus vuosien päästä lapsiani kehuvalle, että kyllä. Minä(me) kasvatin heistä noin hienoja ihmisiä. Heistä tuli noin empaattisia, ajattelevaisia, fiksuja ja ystävällisiä nuoria miehiä, koska minä jaksoin keskittyä siihen tärkeimpään työhöni. Koska minä jaksoin kasvattaa.


12 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa Nelli!
    Meillä on jäähy käytössä...tai oli. Muutaman kerran jäähyily riitti. :)

    VastaaPoista
  2. Alkuun on ihan pakko todeta, että kun puhun "meidän lapsista", he eivät ole biologisesti minun. Minun mieheni on heidän isänsä ja äiti heillä on toisessa kodissa. Tässä kodissa me ollaan kuitenkin jo aikojen alussa päätetty, että minä olen aikuinen täällä ja vieläpä melko paljon lasten kanssa ihan keskenäni miehen ollessa töissä, joten siinä mielessä pätevässä asemassa myös kasvattamaan. Komentamaan, kieltämään, kehumaan, opettamaanja selittämään miksi ja miksei. Ja jäähyttämään.

    En nyt lukenut noita linkkejäsi jäähyttämisestä koska olen lukenut niitä jo tarpeeksi monta. Mutta meillä jäähytetään. Meillä jäähytetään, koska katsotaan sen olevan nimenomaan rangaistus sille huonosti käyttäytyvälle lapselle. (Tosin meidän lapset ovat jo hieman vanhempia, vanhempi täytti jo 6 ja nuorempikin täyttää pian 5) Lapset ovat siis jo sen ikäisiä, että perusasioista pitäisi tietää että niin ei saa tehdä. Jos niin tehdään kuitenkin, on seurauksena jäähy. Siellä lapsi saa hetken muistella sitä asiaa, että niinhän se olikin että näin ei kannattanut tehdä, koska siitä seuraa jäähyä ja paha mieli kaikille. Jäähyllä lapsi saa myös aikaa itsekin vähän rauhoittua, koska usein väärä toiminta johtuu juurikin siitä että leikit menee liian rajuiksi ja lapsi lähtee "ylikierroksille".

    Toki jäähyn jälkeen meillä myös keskustellaan. Käydään lapsen kanssa taas kerran yhdessä läpi että miksei.

    Mutta alle kaksivuotiasta en ehkä jäähylle laittaisi. Tai en tiedä. Tuntuu, että sen ikäinen ei vielä ihan voi ymmärtää että se jäähyllä istuminen on nimenomaan rangaistus väärästä toiminnasta, ei vain koska pitää hävetä.

    VastaaPoista
  3. Jälleen tosi hyvä teksti ja täynnä asiaa! Mulla on hyvin nukkuvat lapset, ja nyt ollaan jo useita kuukausia nukuttu päikkäritkin pääsääntöisesti hyvin. Mutta sit ku se tulee se yks päivä ku niitä päikkäreitä ei suostutuakkaan nukkumaan niin huomaa kuinka pinna kiihtyy nollasta sataan hetkessä. Heijaa heijaa heijaa vaunuja ja mielessänsä kirooa, että miksi hel****** nää ei voi nukkua. Ja samalla kamala morkkis päällä, että miks ihmeessä mulla palaa näin käämi jos ny yhtenä päivänä ei päikkäreistä tuukkaan mitään ja yrittää puhallella ja vetää henkeä ja sit kurkistaa sinne rattaisiin "No huomenta, kulta, eikö sua enää nukutakkaan?" eikä "Jaa ei sit nukuta vissiin enää, selvä."

    VastaaPoista
  4. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta, Nelli! Olenkin viime aikoina miettinyt tuota jäähyttämistä, mutta en ole vielä saanut päätettyä käytetäänkö meillä jäähyä vai ei. Vielä ei ole poikaa jäähylle laitettu, joten täytyypä lueskella nuo linkkaamasi kirjoitukset heti kun ehtii..

    -Anniina - www.raidoilla.blogspot.com

    VastaaPoista
  5. Näissä asioissa saa kyllä varmasti kamppailla itsensä kanssa läpi vanhemmuuden.. Mä en oikein pidä sanoista jäähy tai rangaistus, toki mun lapset on 4 ja 1 vuotiaat eli ehkä vanhempana jos tarvii jotain "rangaistus" keinoja niin mietin sitä sitten. Meillä vanhempi lapsi on reilu 2vuotiaasta saakka laitettu joskus "rappusille miettimään". Eli istuu allimmalla rapulla , siitä näkee muualle asuntoon hyvin. Ei mitään 3 varoitusta vaan oon sanonut että nyt jos jatkuu niin menet rappusille miettimään. Aika ääri tilanteita on ollut, kahden vuoden aikana näin on käynyt alle 10kertaa. Keskustellaan paljon ja nykyään jos on joku "tilanne" päällä niin pelkkä maininta riittää. Ja nimenomaan on sitten miettinyt ja vielä mietitty yhdessä että "mitä tapahtui".

    VastaaPoista
  6. Mielstäni vanhemmillakin on lupa tehdä pieniä virheitä kun niistä ottaa opikseen. Pyysit myös anteeksi. Ja onhan lapsillekin hyvä nähdä että kaikki tunteet on sallittuja. Ja yhdessä selvitään kun sovitaan.

    VastaaPoista
  7. Itselläni ei ole lapsia. Olen 18-vuotias kahden (3 ja 5 vuotiaan) tytön isosisko. Vietän heidän kanssaan aikaa vähemmän, kuin olisi todella tarvis, sillä lukio opiskelu verottaa oman aikansa. Asumme siis eri osoitteissa. Tapaamme kuitenkin useita kertoja viikossa, sillä he tahtovat käydä luonani paljon.

    5-vuotiaan neitosen kanssa ei ole mitään ongelmia, sillä hän tahtoo jo näyttää, kuinka iso tyttö on ja kuinka hyvin hän jo osaa toimia itsekseen ilman "aikuisen" apua. Nuoremman 3-vuotiaan luonteessa olen huomannut kuitenkin todella paljon samoja piirteitä, kuin itselläni. Todella omapäinen tapaus, (varsinkin, kun pahin uhmaikä on meneillään) mutta myös todella miellyttämisen haluinen. Joskus itsellä menee aina sanat sekaisin ja mieli solmuun miettiessä että mitäs tuohon nyt vastaisi tai ssanoisi, sillä neiti yrittää ovelasti käyttää omaa hyvätahtoisuuttani hyväksi. Olen todennut monta kkertaa, ettei isosiskon luona enää pelkkä keskustelu riitä. Sama hölmöily ja tuhmuuksien teko jatkuu kiellosta ja keskustelusta huolimatta. Edes "oman tasoinem" neiti 5 - vuotias ei saa taottua järkeä pienen punapään aivoihin. Näissä tilanteissa olen joutunut turvautumaan jäähyihin. En pidä siitä itse, eikä siitä pidä lapsikaan, mutta hetken jälkeen kaikki taas toimii.

    Myönnän, etten ole yhtä suuri auktoriteetti heille, kuin vanhempamme. Olen joissakin tapauksissa heidän ollessa nuorempia antanut periksi pienissä asioissa. Tämän jälkeen he yrittivät käyttää sitä hyväkseen, kunnes kävimme sisarukset yhdessä kolmestaan keskustelun, jonka päätteeksi kaikki tyytyväisinä uusiin sääntöihin olemme voineet jatkaa yhdessä oloa vähemmillä hermostuksilla.

    En pidä jäähytyksestä, mutta käytän sitä, ellei mikään muu toimi pieneen, pippuriseen, temperamenttiseen, punapäiseen sisareeni. Toivon, että heistä tulisi suojelevia leikkikavereita ja ystäviä omille lapsilleni, kun sen aika koittaa.

    VastaaPoista
  8. Asiallinen ja hyvä kirjoitus! Meillä esikoinen nyt 2v3kk & kuopus 11,5kk. Meillä on menoa ja meininkiä ihan kröhöm, riittämiin. Esikoinen on, ja on aina ollut tulisieluinen, uhmaiästä ei varmaan tarvitse edes mainita. Meillä ei ole, (enkä usko, että koskaan tuleekaan) jäähy-käytäntöä. Minä mielummin selitän ja selitän, sanoitan ja sanoitan, uudelleen ja uudelleen. Ja voi pojat, että joskus huudankin "mitä mä juuuuri äsken sanoin!!!!!"
    Näin meillä.

    VastaaPoista
  9. Meillä kokeiltiin jäähyä ja huomattiin todella nopeasti ettei siitä ole mitään hyötyä. Tämä siis esikoisen kanssa kun hän oli n.2v. Jäähyt jäi pois ja keskityimme selittämiseen. Mielestäni lapselle tulee selittää (aina uudelleen ja uudelleen) miksei jollain lailla voi toimia. Mutta.. Kun tilanne on päällä, itsellä pinna kireällä niin on todella vaikeaa selittää rauhallisesti! Itselläkin tulee huudettua, kun tuntuu ettei mikään mene perille! arg! Ja siitä tulee armoton morkkis! Sitten taas selitetään, halitaan ja pussataan. Miksei vaan jaksaisi muistaa ettei huuto auta mitään..? Vanhemmaksi opetellaan ja niitä asioita opetellaan niin lapsien kuin itsensäkin kanssa vuosien ajan. Paras on kun huomaa asioiden oikeasti menneen perille - ja kolmepuolivee kiittää kohteliaasti ettei halua jotain asiaa tai että on valmis ruokapöydässä. Ja taas vanhempana jaksaa <3

    VastaaPoista
  10. Meillä on kaksi lasta, 4-vuotias ja 1-vuotias. Jäähyä ei ole ollut käytössä, mutta kyllä tulisieluinen esikoinen lähtee aikuisen kanssa rauhoittumaan toiseen tilaan, jos meininki yltyy älyttömäksi. Hänellä on ollut muutamia tiukkoja uhmakausia, mutta niistäkin on selvitty :) "Normaalitilassa" on oikeinkin rauhallinen ja järkevä poika. Itse käsitän jäähyn siten, että lapsi pistetään johonkin x-paikkaan istumaan yksin (vaikka aikuinen olisi samassa tilassa, mutta ei huomioi jäähyn aikana) ja sitten tietyn ajan kuluttua tilanne jutellaan selväksi, tulee anteeksipyynnöt sun muut. Ehkä jonkun mielestä toiseen tilaan vieminen ja siellä rauhoittuminen on jäähy. Tulkintaeroja. Oli miten oli, mun mielestä on tärkeintä se, että lasta ei jätetä fyysisesti, eikä psyykkisesti yksin tunteidensa kanssa. Aikuinen on aktiivisesti rauhoittamassa lasta, jos tämä sitä haluaa. Toki joku pistää huoneensa oven kiinni ja haluaa olla yksin, mutta jollei, niin aikuinen mukaan.

    Aikuisen ois toki hyvä pysyä rauhallisena ja plaaplaaplaa, mutta ei ne lapset siitä rikki mene jos näkevät, että joku raja sentään tässäkin. Savu nousee siis munkin korvista välillä ja äänensävy tiukkenee. Sitten ei auta kuin yrittää höllätä ja ajatella niin, et tää pieni ihminen yrittää nyt kertoa jotain tällä uhmailullaan ja jäitä hattuun, aikuinen :) Meidän supertoimelias 1,5-vuotias koettelee sitten hermoja toisella tavalla, mutta ne on näitä tähän ikään kuuluvia juttuja (kaiken roplaaminen, kiipeily joka paikkaan jne.). Vielä semmosta perinteistä uhmaa ei oo ollut, joten hänen kanssaan toimii toistaiseksi ihan vaan syliin ottaminen ja sen semmoiset perusjutut.

    VastaaPoista
  11. Olipas hyvä postaus! Ja pystyin hyvin samaistumaan ajatuksiisi sekä tunteisiin. Täällä on eletty jo (mun mielestä hyvin pitkään) arkea, jossa 3-vuotiaan uhma näkyy ja kuuluu.

    Joskus alkuun kokeiltiin jäähyä, mutta jätettiin se pois juurikin kun luimme asiasta enemmän sekä huomasimme itse ettei sillä ollut mitään vaikutusta käytökseen. Nyt on pyritty paljon tuohon sylittelyyn, mutta myönnän että kyllä täällä kuuluu että äidilläkin välillä menee hermot.. Olen luonteeltani tosi rauhallinen ja pitkäpinnainen, mutta jotenkin tuo pieni vastarannan kiiski saa välillä äidinkin pinnan erittäin kireälle. Ja kurja olohan siitä tulee itsellekin, kun aikuisena ymmärtää ettei tuo puolin ja toisin räyhääminen auta asiaa yhtään. Toisaalta, koen että lapsen on hyvä oppia ettei aikuinen ole aina yhtä aurinkoa varsinkin jos lapsi on käyttäytynyt todella huonosti. Tärkeää tällöin on mielestäni se, että kuinka tilanteen jälkeen toimitaan. Selitetään miksi aikuinen korotti ääntä sekä myös aikuinen pyytää käytöstään anteeksi.

    Mutta tsemppiä sinnekin uhma-arkeen! Toivottavasti hellittää pian :)

    VastaaPoista
  12. Meilläkään ei jäähytetä. Hyvä postaus :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!