sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Melkein 30

En kyllä millään voi uskoa, että parin päivän päästä en ole kakskytjotain, vaan jo kolmekymmentä! Tuntuu aika uskomattomalta, että vuosia tulee mittariin jo niin paljon. En millään miellä itseäni edes aikuiseksi vielä, saati kolmikymppiseksi!

Mun ystävä kysyi hetki sitten, että tuntuuko että kriisi tulee. Aloin sitä silloin miettiä, että mistä oikeastaan kriisiytyisin. Mulla on ollut haaveita ja toiveita elämälle aina, ei nyt mitään varsinaisia viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmia, mutta mietteitä siitä mitä asioita haluaisin saavuttaa milloinkin. Ja olenkin nyt siitä onnellisessa asemassa, että mulla on kaikki mistä voisin vaan haaveilla. 

Kaikki on oikeastaan aika täydellisesti. Mulla on ihana ja rakastava puoliso, se sama nuoruuden rakkaus, jonka kanssa ollaan kesällä oltu naimisissa kolme vuotta ja syksyllä yhteistä matkaa tulee kuljetuksi jo kaksitoista vuotta. Mulla on kolme ihanaa lasta, joita saan kasvattaa ydinperheessä aviomieheni kanssa. Perinteinen perheenmalli on aina ollut se mun haaveeni. Kasvoin itse ydinperheessä ja olen aina toivonut sitä myös omille lapsilleni. Uusperheet ovat varmasti ihania yhtälailla nekin, mutta oma toiveeni ja haaveeni on silti se, että mun kaikilla lapsilla olisi sama isä, mies jonka kanssa mä voisin ja haluaisin jakaa elämäni. 

Mun perhe on ihanin mitä mulla on. Parempaa isää lapsilleni, parempaa puolisoa ja parasta ystävää itselleni tai ihanempia lapsia en voisi saada. Tuntuu, että perheen kohdalla olen saavuttanut kaiken sen ja enemmänkin, mistä ikinä uskalsin edes haaveilla. Olen saanut kokea kaksi raskautta, kaksi upeaa synnytystä, kaksi vauvavuotta ja kaksi hoitovapaata. Olen saanut muuttaa ensimmäiseen omaan kotiin mieheni kanssa, olen saanut ikimuistoisen kosinnan ja kokenut täydelliset häät. 

© Little Red Frame Photography

Olen opiskellut, päässyt elämään sitä villiä opiskelijaelämää ja nuoruutta. Kerryttänyt työkokemusta ja onnistunut löytämään hyviä ja mielenkiintoisia töitä. Olen valmistunut kandiksi ja mulla on kiva työpaikka odottamassa kun hoitovapaalta palaan. Olen saanut toteuttaa itseäni blogin avulla ja saanut vuosien varrella tehtyä siitä sivutyön itselleni. Olen kokenut sen kanssa onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta koko ajan se on ollut rakas ja ihana harrastus, josta en ihan heti osaa kuvitella luopuvani. 

Mulla on ihana koti, se meidän oma unelmien talo, jossa meillä on hyvin tilaa asua ja elää. Meillä on kaunista ja nättiä, sisustus on juuri sellainen kuin haluankin. Meillä on ihana tukiverkko, molempien vanhemmat, mun isovanhemmat, sisarukset ja sisarusten puolisot. Mulla on ihania ystäviä, aina yläasteelta saakka. Parhaita tyyppejä, joiden kanssa jatketaan aina siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka edellisestä kerrasta olisikin aikaa. Mulla on ihania uusia ystäviä, joiden kanssa WhatsUp laulaa päivittäin monta kertaa, huippuja äitikavereita ja mahtavia työkavereita. Mun elämään on löytynyt ihan mahtavia ihmisiä, joiden seurassa seuraavatkin vuodet tulee varmasti vierähtämään rattoisasti.


Mun elämäni tähän saakka on ollut oikeasti aika tosi täydellistä. Tottakai vastoinkäymisiä ja vaikeuksiakin sinne mahtuu. On itketty ja hakattu päätä seinään. Oltu uupuneita ja väsyneitä, päämäärättömiä ja persaukisia. Mutta nyt tämä piste missä nyt olen, on mun unelmieni täyttymys. Mistä ihmeestä mä kriiseilisin? Ikäni tulee jatkossa alkamaan toisella numerolla, enkä mä voi sanoa olevani nuori aikuinen enää. Mä olen aikuinen, mutta toisaalta just sopivan ikäinen. En mä tunne itseäni rupsahtaneeksi, en tosiaan, jos kaikki menee niinkuin suunnittelin, vuoden lopussa olen paremmassa kunnossa kuin kertaakaan kaksikymppisenä. Multa puuttuu vielä se koulutuksen kruunu, ne maisterin paprut, mutta enköhän nekin pyöräytä muutaman vuoden päästä. 

Tuntuu, että elämä kaksikymppisenä on ollut enemmän kuin osasin unelmoida. Sain niin paljon kaikkea, mistä kymmenen vuotta sitten vasta haaveilin. Kovasti uskon, että kolmikymppisyyskin ylittää odotukset. Mitään ihmeempiä haaveita en seuraavalle kymmenelle vuodelle aseta, haluan vaan keskittyä nauttimaan elämästä ja asioista, joita olen tähän mennessä saavuttanut. Nauttia lasten lapsuudesta, nauttia blogista, nauttia töistä. Kirjoittaa gradun, tehdä uraa, matkustella ja harrastaa. Rakastua vielä kovemmin aviomieheeni ja viettää hänen kanssaan vieläkin enemmän kahdenkeskisiä hetkiä. Kasvattaa lapsia ja kokea elämänihmeitä heidän kauttaan. Huomata, kuinka olen saanut tehtyä tähän maailmaan jotain niin mahtavaa kuin nuo kolme pikku poikaani ovat.

Nauttia, nauttia ja nauttia, koska olenhan mä kuitenkin thirty and fabulous! 

8 kommenttia:

  1. Paljon onnea synttäreiden johdosta! Tosi ihana tuo perhekuva :)

    VastaaPoista
  2. Ihana postaus! Paljon onnea, thirty and fabulous!

    VastaaPoista
  3. Käsitin kyllä pointtisi, mutta uusperhe ei ole koskaan tavoiteltu tila vaan monen sattuman summa ja seuraus, joten siihen tuskin kukaan haluaa/pyrkii ennen kuin huomaa että se on usein väistämätön tila jos aikoo eron jälkeen parisuhteen saada. Uusperheellisistäkin lähes kaikki olisivat toivoneet sen ydinperheen kestävän ja se oli heille ykkönen. Paljon onnea sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että pointti aukesi! :) Ei toki ero/uusperhe ole koskaan se mihin haaveillaan päätyvän, ja haluan uskoa että yhteenkään eroon ei päädytä liian helposti. Ja luultavasti ero on kuitenkin aina kaikille osapuolille se oikea ja tervein ratkaisu.

      Mutta kuten totesitkin, pointtini oli enemmänkin ilo siitä, ettei näin ole omalla kohdalla käymään. :)

      Kiitos paljon!

      Poista
  4. Ai että voit olla leuhka! Onneksi sulla on kaikki mitä haluat ja tahdot!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D no tokikaan minulla ei ole KAIKKEA mitä HALUAN ja TAHDON, mutta olen kovin onnellinen tämän hetkisessä elämässäni niistä asioista joita olen jo saanut ja saavuttanut. Toki voisin negailla ja surra niitä asioita joita en ole saanut, mutta kivempi se näin positiivisen kautta on ajatella, eikös? :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!