Tulevaisuudensuunnitelmat
Yksi iso vaihe
elämästä on nyt takanapäin. Vauvavuosi nimittäin. Taaksepäin miettiessä, aika
meni ihan hirveän nopeasti! Pakko sanoa, että meillä oli ihana vuosi!
Raskausaikana moni pelotteli, että vauvavuoden jälkeen ei muistaisi menneestä
ajasta mitään ja olisi vain helpottunut kun se on takana päin. Meillä se ei nyt
ihan niin mennyt. Muistan vieläkin hyvin viime kesän, kun lomailtiin koko perhe
kaksi kuukautta ja opeteltiin uutta ihmeellistä yhteistä elämää. Ensimmäinen
puolivuotta meni mun mielestä helposti. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin.
Riittämättömyyden tunne oli totta kai aina läsnä, kun ei heitä oikein pystynyt
samaan aikaan pitämään sylissä. Toisaalta piti myös opettaa lapsia siihenkin,
ettei aina ja koko ajan edes voi olla sylissä.
Nyt tuntuu, että
tehtiin vauvavuotena iso työ, jonka hedelmiä nyt sitten keräillään. Pojat ovat
valtavan omatoimisia! Kumpikin syö jo itse, puuroa lukuun ottamatta. Senkin
syöminen ehkä onnistuisi, mutta jotenkin haluan pitää sen syöttämisestä kynsin
ja hampain kiinni! Mun pienet vauvat. Ei ne vielä ole niin isoja, että voisivat
syödä kaiken itse.
Yöt ja
nukkumaankäyminen on tällä hetkellä ihanan helppoa! Korvakierteen aikaiset
katkonaiset yöt ovat muisto vain, ja nyt pojat käyvät itse nukkumaan saatuaan
nunnun kainaloon, tutin suuhun ja kuunneltuaan lyhyen iltasadun. Viime aikoina
ei ole tarvinnut käydä edes rauhoittelemassa. Kahdeksalta, poikien käydessä
nukkumaan alkaa meidän yhteinen parisuhdeaika. Yöt nukutaan. Kokonaan. Joskus
toinen saattaa aamuyöstä herätä ja jos tutti tai nunnu ei löydy omatoimisesti
huudellaan (lue. Karjutaan) äiti tai isi apuun. Uni jatkuu sitten uudelleen
aamuun asti.
Pojat leikkivät
valtavan hyvin keskenään. Vielä tarvitaan paljon erätuomaria, sillä toisen
kädessä oleva lelu on usein se paras. Mutta muuten leikit sujuvat hyvin.
Pojilla tuntuu olevan jokin yhteys, sillä yhtäkkiä kumpikin saattaa revetä
nauramaan, eikä kunnon syytä löydy millään. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, kun
pojat leikkivät keskenään leikkihuoneessa tai ravaavat käytävää edestakaisin
toisiaan jahdaten. Nykyään kotona ehtii jo hyvin tehdä kotitöitä ja siivoilla
poikien leikkiessä. Tässä mielessä voisin sanoa, että kaksi samanikäistä lasta
helpottaa arkea ihan valtavasti! Aina on leikkikaveri.
Mutta sitten se
tulevaisuus. Tulevaahan ei koskaan voi tietää täysin. Voi kuitenkin suunnitella
ja pohtia, vedellä jotain suuntaviivoja. Mä en ole yhtään hetkessä eläjä, vaan
tarvitsen jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Muuten tulee kauhea stressi ja
paniikki. Miltä meidän tulevaisuus sitten mun toimintasuunnitelmassa näyttää?
Koulu:
Mulla on vielä
yhteiskuntatieteiden maisterin opinnot kesken. Käytännössä opinnoista puuttuu
enää pari kurssia ja gradu. Toisaalta taidan olla vähän ikuinen opiskelija,
joten todennäköisesti opinnot täydentyvät vielä muillakin kursseilla, kuin
noilla muutamilla. Muista kursseista kasvatus- ja oikeustieteet sekä psykologia
ovat niitä, joita varmaan tulee extrana tehtyä parin vuoden sisään. Maisterin
paperit ovat kuitenkin tavoitteena syksylle 2015. Se yarkoittaakin sitä, että
hoitovapaan aikana mun pitäisi pyöräyttää yksi pieni gradu. Muita kursseja olen
tehnyt jo tässä kevään ja kesän aikana pikkuhiljaa, joten gradu on se, johon
sitten syksyn tullessa pitäis paneutua. Aihetta mulla ei siihen vielä ole,
mutta luulempa, että jotain aikuissosiaalityöhön liittyvää se tulee olemaan.
Työt:
Töitä mulla on
jäljellä enää pari viikkoa. Sitten koittaa opiskelevan kotiäidin arki. Tämän
pari kuukautta Henkka on ollut lasten kanssa kotona, joten poikia ei ole
onneksi tarvinnut laittaa hoitoon. Millään en olisi raaskinut kahta puhumatonta
ja kävelemätöntä työntää 10kuisina päiväkotiin. Silloin töihin meno olisi
jäänyt, jos Henkka ei olisi pystynyt jäämään kotiin. Kotiinjäänti onneksi kävi
myös Henkan työnantajalle, sillä koen tämän pari kuukautisen roolien vaihdoksen
tehneen tosi hyvää meille! Kumpikin on nyt nähnyt sen toisen arjen. Kotona olo
ei ole pelkkää lomailua, vaan rinnastettavissa täysin työhön. Toisaalta taas
töihinkään ei mennä lomailemaan tai rentoutumaan, ja töistä palattua kaipaa sen
pienen hetken ihan rauhassa, ennen lastenhoitoon paneutumista. Toista osaa nyt
arvostaa ihan toisella tavalla. Tuntuu, että vanhempina olemme myös nyt paljon
tasa-arvoisempia. Helpottaa hirveästi, kun isi ja äiti ovat pojille kumpikin
yhtä tärkeitä. Se ei mene niin, että vain äiti kelpaa lohduttamaan tai vain
isille kiukutellaan. Pojille syntyy läheinen suhde KUMPAANKIN vanhempaan, mikä
on mun mielestä ihan valtava rikkaus. Oon iloinen, että tämä järjestely onnistui
näin hyvin ja helposti!
Vaikka töitä
olisikin ollut vielä tarjolla pariksi vuodeksi eteenpäin, on mun paikkani nyt
kotona. Töitä ehtii tehdä myöhemminkin, mutta pojat on vain hetken noin pieniä.
Toisaalta haluan myös saada opintoni valmiiksi ja päästä uusien haasteiden
pariin!
Parisuhde:
Valehtelisin, jos
sanoisin ettei vauva-arki ole vaikuttanut mitenkään parisuhteeseen. Enemmän
aiheesta voi lukea täältä! Yhteinen aika on todella vähissä, mutta toisaalta
olemme tiekemmin toisissamme kiinni nyt kuin ennen lapsia. Luottamus ja
kunnioitus toista kohtaan vaan kasvavat päivittäin. Vaikka se on kuinka klisee,
että lapsi täydentää parisuhteen, niin juuri niin siinä on käynyt. Kaiken
lisäksi me saimme noita aarteita kaksi.
Ennen lapsia
naimisiinmenokin tuntui kaukaiselta. Eihän voinut tietää onnistuisiko
raskautuminen itsestään, vai tarvittaisiinko pitkiä ja kalliita
hedelmöityshoitoja. Tuntui, että rahan laittaminen häihin olisi ihan hölmöä.
Mielummin laitettaisiin se siihen, että mahdollistettaisiin perhe meille.
10 000 häihin tai lapseen, sai vaakakupin helposti kääntymään lapsen
puolelle. Nyt onkin eri ääni kellossa. Vaikka naimisiinmeno ei mielestäni
muutakaan parisuhdetta oikeastaan mitenkään, helpottaa se ainakin arkea
juridisella puolella. Naimisiin meno ja häät, eivät mielestäni myöskään korjaa
ennestään huonoa suhdetta, mutta se voi olla sinetti hyvälle, toimivalle ja
tasapainoiselle parisuhteelle. Häät saattaisivat olla ajankohtaiset parin
vuoden sisään.
Perhe:
Kun kaksi
erilaisista perheistä tulevaa saa yhteisen lapsen, saatetaan kasvatuksen
suhteen olla hyvinkin eri linjoilla. Meillä kasvatus ei oikeastaan koskaan ole
ollut riitoja aiheuttava aihe. Mulla on usein ne voimakkaat ja vahvat
mielipiteet, jotka Henkka joko jakaa tai ei. Jos ei, niin sitten keskustellaan
ja mietitään se yhteinen linja. Tärkeintä mun mielestä on kuitenkin se, että
vanhemmilla on sama linja. Siitä ei tule mitään, jos toinen on se kurinpitäjä
ja toinen lepsuilee. Isoilta törmäyskursseilta on onneksi vältytty ja kaikki on
saatu sovittua puhumalla. Aina toinen sitten joustaa omista periaatteistaan,
jotta saadaan se sama linja.
Paljon on kyselty
myös kolmannen lapsen perään. Lapsia ei tietenkään tehdä tuosta noin vaan, ja
niitä voi tulla suunnittelematta, mutta jos meidän suunnitelmat menee niin kuin
on ajateltu, ei meille kolmatta ole tulossa ihan lähivuosina. Joskus ehkä, mä
haluaisin vielä kolmannenkin ja mun mielestä meidän perheeseen mahtuisi vielä
yksi pikkusisko tai –veli. Toisaalta toivoisin kolmatta vielä vähän itsekkäistäkin
syistä. Mun mielestä olisi ihana kokea se ”normaali” raskaus. Voihan olla,
ettei se yhdestäkään sen normaalimpi olisi kuin kahdesta ja riskit voisi olla
ihan samat kuin monikkoraskaudessakin. Siltikin ”tavallinen” raskaus olisi
ihana kokea vielä joskus. Niin ja se tavallinen vauva-aika. Henkka ei
kuitenkaan ole varma haluaako enää kolmatta, onhan meille kuitenkin suotu jo
tällainen lottovoitto. Kaksi ihanaa tervettä lasta <3 Eikä itselläkään
kauhea ikävä ole yövalvomisia tai raskaus- ja imetyshormoneja. Kumpaan
ratkaisuun nyt päädytäänkään, se on varmasti meidän yhteinen.
Koti:
Meillä on ihana
koti! Koti on aina ollut mulle tärkeä, mun mielestä kotona pitää voida viihtyä
ja siellä olosta nauttia. Siksi päätettiinkin kun oma asunto ostettiin, että
sen on oltava juuri sellainen kuin halutaan. Ei olla yhtään sellaisia, että
remppaillaan sitten pikkuhiljaa mieleiseksi –ihmisiä, vaan mä ainakin olen niin
malttamaton, että kaikki on saatava kuntoon nythetisamantien. Täydellinen koti
löytyikin yllättävän nopeasti ja nyt on asuttu siinä jo kaksi vuotta! Aika on
tosiaan mennyt nopeasti!
Pikkuhiljaa
ollaan kuitenkin alettu kaivata lisää neliöitä ja omaa rauhaa. Vaikka meillä
onkin tilaa paljon ja fiksut neliöt (90m2) sekä rauhallinen taloyhtiö,
haaveillaan kumpikin omakotitalosta. Onhan se tila ihan toista avarassa
omakotitalossa, jossa naapurit eivät ole heti seinän takana. Toisaalta
kustannukset ja työmäärä omassa talossa on suurempaa, eikä rakentaminenkaan ole
ihan halpaa. Silti omakotitaloasuminen vaakakupissa painaa enemmän. Koska
ollaan tällaisia ”vaativia” materiaalien ja sisustuksen suhteen, on ainoita
ratkaisuja ostaa juuri valmistunut pinnoiltaan ja pohjaltaan meille tehty koti,
tai rakantaa alusta asti ihan omannäköinen talo. Valmis houkuttaa tällä hetkellä
enemmän, sillä mun hermoilla ja Henkan stressinsietokyvyllä ei tosiaan lähdetä
rakentamaan itse. Valmis talopaketti olisi vaihtoehto, mutta siinäkin
kauhistuttaa se pihan laitto.. Mä olen kaukana viherpeukalosta.
PIhasuunnitteluunkin saa kuitenkin laitettua euroja aika reilusti..
Pari seuraavaa
vuotta varmasti vierähtää, ennen kuin ollaan siinä ihan omassa kodissa. Nyt on
turha lähteä hätiköimään talokauppojen kanssa, sillä meidän asuinpaikkakuntakin
on vähän epävakaa! Ollaan aikalailla Henkan töiden vietävissä. Jos jo parin
vuoden päästä muutettaisiinkin pois Joensuusta, olisi ihan turha rakentaa se
täydellinen koti tänne. Joten aika näyttää. Toisaalta tulevaisuutta ei voi
liian tarkkaakaan suunnitella, silloin voi nimittäin tipahtaa korkealta ja
pettyä!
Mennään hetki
kerrallaan ja katsotaan mitä uutta ja ihanaa tulevaisuus tuo tullessaan! <3
Todella hyvin kirjoitettu teksti! Toivoisin kuitenkin että voisit muokata fontin helpommin luettavaksi, koko edes asteen isommaksi ja teksti mustaksi tai kokonaan fontin vaihto.
VastaaPoistaKiitos!
PoistaPuhelimella julkaistessa blogger jostain syystä vaihtaa tämän fontin.. Yritän jatkossa saada sen samaksi kuin koneellakin julkaistessa!
Kiitos vinkistä!
Mulla on kans isona haaveena kokea vielä "normaali" raskaus ja vauva-aika. Vatsa olisi varmaan paljon pienempi, vauva-aikana oikeesti aikaa sille yhdelle vauvalle, kun kukaan ei vaadi maitoa yhtäaikaa taikka ole päästellyt asioita vaipat täyteen... :)
VastaaPoistaMeillä on pojatkin jo niin isoja, että kovasti kyselevät pikkusiskon/veljen perään. Toivottavasti pian sen aika koittaisi!
Vaikka eihän sitä tiedä, vaikka taas tulisi kaksi. Ilolla nekin tietysti otettais vastaan. Tai ei tiedä, tuleeko raskaaksi enää ollenkaan.
Pahimpaan hätään tässä on nyt katseltu koiran pentua.. :D
Hauska lukea, kovin samoja asioita itsellä mielessä ton perhehomman suhteen.Paitsi että mies kuumeilee tällä hetkellä kovemmin kuin minä...
Oi pieni koiranpentu <3
PoistaMua kans hirveästi pelottaa jos tulisi toiset kaksoset, sitten pitäisi kokeilla tehdä vielä viideskin! ;D Heheh, jospa se salama iskee vaan kerran samaan paikkaan ;)
Hih, ehkä me monikkoäipät käydään vähän samalla moodilla ajatusten suhteen! ;)
hyvin kirjoitettu. tykkään niin tästä sun blogista:)
VastaaPoistaVoi kiitos Sofiakii! <3
PoistaUppouduin vallan tähän kirjoutukseesi ja voin yhtyä niin moneen asiaan kanssasi! Vaikkei itsellä monikkoraskautta takana olekaan, on meilläkin nyt perheessä kaksi vauvelia (okei toinen jo vähän vähemmän vauveli..) ja erityisesti tuo molempien töissäkäyminen sai pysähtymään.. Ensimmäisen lapsen jälkeen meillä käytiin paljon enemmän keskustelua siitä, mihin kaikkeen Jannen tulisi osallistua töiden päätteeksi ja olin alkuun liiankin itsekäs siitä, että hänen olisi tullut hoitaa enemmän lasta töistä tultuaan. Vasta kun itse kävin hoitovapaalla ollessani (näiden muksujen välissä siis) viikonloppuja töissä tajusin, että töiden jälkeen ei välttämättä heti (kuten itsekin kirjoitit) hypätä vaipanvaihtohommiin tai muuten paneutua lastenhoitoon, vaan ensin pitää saada pieni hengähdystauko. Tätä minun oli joskus vaikea käsittää, mutta onneksi pääsin itsekin sen kokemaan ja molemmin puolinen ymmärrys meidän aikuisten välillä kasvoi taas pykälän verran eikä kumpikaan sorra toisen roolia tai työnmäärästä keskustella vähätellen.
VastaaPoistaJa mitä tuohon talonrakentamiseen tulee, täältä löytyy kyllä siitä kokemuksia, sillä muutettiin kaksi kesää sitten tähän rakentamaamme taloon ja nyt ollaan vasta saatu tänä kesänä pihat kuntoon niin, että nurmikollakin kelpaa jo tepastella.. Voimia rakentaminen tulee viemään molemmilta ja en itse usko, että jaksaisin samanlaista rumbaa enää toistamiseen, varsinkaan pienten lasten kanssa. Toisaalta, jos ei tätä vielä olisi tehty, olisi se varmaan nyt ajankohtainen joten kyllä siitäkin selviää, helppoa se ei ollut silloinkaan, mutta tuskin olisi ollut vaikeampaa nytkään :D Omakotitaloasumisessa on kyllä puolensa ja monesti kun tuossa pihalla keikutaan sitä arvostaa todella paljon kun lapsi voi juosta ovesta ulos ja sisään ilman että tarvitsee välittää kenestäkään naapureista tms. Ja itse ainakin viihdyn kodissani, onhan se juuri meille tehty ja meidän toiveiden mukaisesti. Onhan omakotitaloasumisessa hommaakin, mutta ne asiat kannattaakin punnita etukäteen ja miettiä, jaksaako sen varmasti. Minulle ei ole koskaan ollut ongelma leikata nurmikkoa kerran kaksi viikossa tai haravoida lehtiä syksyllä. Sitten jos niitä kunnossapitotöitä ei ole valmis tekemään, en ehkä suosittele sillä niitähän riittää, mutta ei minusta liiaksi kuitenkaan. Se on niin ihmiskohtaista ja onneksi tässä maailmassa on vaihtoehtoja asumiseen vaikka millä mitalla, jokaiselle löytyy se itselle sopivin varmasti :)
Ja tästähän tulikin nyt tämmöinen kilometrikommentti, pahoittelut! Ajatus vaan rupesi lentelemään tätä kirjoitustasi lukiessa ja näköjään asiasta olisi ollut mulla lisääkin kirjoitettavaa, mutta jätän sen nyt tähän :D :)
Niin! Ja oikein kiva tämä sinun blogisi, jään myöskin lukemaan näitä ihania ajatuksia herättäviä kirjoituksiasi! :)
Miten olette opettaneet poikia syömään itse? Syövätkö lusikalla vai sormiruokaillen? Voisi olla kiinnostavaa lukea postaus poikien ekan vuoden syömisistä!
VastaaPoista