keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Kuulumiset x5

Tässä kun yritän päästä jälleen kirjoittamisen vauhtiin (mikä on muuten yllättävän vaikeaa,) aloin miettiä sitä, mitä edes haluan kirjoittaa. Mä koen, että kaikkein ihanimpia tekstejä mulle itselle on ollut aina ne kuulumisten höpöttelyt. Ne ajatuksen virtaa -tekstit, joissa ei välttämättä ole pointtia. Isosti nautin myös niistä pohtivista kasvatusteksteistä, joissa oikeasti on jokin pointti (siis silloin kun voi oikeasti kirjoittaa niin, että saa keskityttyä ja se oma pointti sieltä löytyy). Suosituimpia postauksia kun lukee, niin reseptit nousee selkeiksi ykkösiksi. Varsinkin pizzapohja ja kiertävä ruokalista, jotka muuten tuolla sivupalkissakin ovat, nousevat korkealle hakukoneissa. Myös mun elämäntapamuutos, New Fit Me projekti on kenties mun blogihistorian luetuimpia. Onko se sitten niin, että tollaiset muutoskuvat joita tuossakin postauksessa on, herättää vaan aina kiinnostusta?

Mistä mä sitten tulen kirjoittamaan? Taidan mennä nyt toistaiseksi flown mukana ja kirjoittaa siitä mikä kiinnostaa. Luulen, että näistä kuulumiset-postauksen otsikoista nousee ne pääotsikot seuraaviin postauksiin, joihin sitten syvennyn enemmän. Tai sitten en. Tai sitten lähden ruokablogilinjalle ja postailen vaan kaikkia lempparireseptejä. Se tie tosin saattaa olla hyvinkin lyhyt, sillä mun lempparireseptejä on aika tosi vähän. 

Mutta se siitä. Entäs ne kuulumiset? Yritän pitää tämän niin suppeana kuin osaan ja menen noihin teemoihin sitten syvemmin ihan omissa postauksissaan, katsotaan miten se sitten onnistuu. 

MINÄ

Mä täytän ensi kesänä 34 ja tuntuu että elän nyt just elämäni parhaita vuosia. Okei, toivoisin vaaleampia silmänalusia, ettei valvotut yöt näkyisi niin helposti. Vähemmän silmäryppyjä, niitä on tosiaan tullut ja multa ei enää Alkossakaan kysytä papereita. Ja vähän järkevämpää suhtautumista herkutteluun, kuin mitä se mulla nyt viime vuosina on ollut. Jos näitä ei lasketa niin tuntuu et mulla asiat on just nyt todella hyvin. Saatoin kokea jonkin asteisen kolmenkympin kriisin pari vuotta sitten, ei se tosin millään tavalla liittynyt ikään, voin ihan rehellisesti sanoa, että ikä on mulle todellakin vaan numeroita. Se oli enemmän sellainen identiteettikriisi, josta koen nyt selvinneeni voittajana, tai ainakin pirusti vahvempana eteenpäin. Ehkä tästä sitten kerron tosiaan tarkemmin myöhemmin. 

Siinä missä koko mun ikäni liikunta on ollut tosi ärsyttävää ja oon ollut superlaiska, vikat kolme vuotta on olleet ihan superaktiivista aikaa. Oon oppinut taas nauttimaan urheilusta ja liikkumisesti, mun kunto on hyvä ja mä jaksan. Ihan hirveen kiva fiilis muuten! Muistatte ehkä, ainakin ne jotka täällä silloin neljä vuotta sitten oli, että olin aika paljon pulleampi ja huonovointisempi silloin kuin nyt. Kaikkiaan oon tuossa ajassa tiputtanut 20 kiloa painoa, ihan hirveästi jos sitä noin numeroina miettii. Edelleen jatkan tätä projektia jonka silloin aloitin, välillä otan vähän takapakkia ja sitten jatkan taas. Koko ajan parannan kuitenkin siinä, että jossain kohti voisin oikeasti sanoa, että mun suhtautuminen herkutteluun on normaalia ja mun ei tarvitse olla ehdoton minkään suhteen. Kohtuutta harjoittelen siis edelleen.

Työminä onkin sitten ikionnellinen. Mulla on supersiisti duuni, josta nautin ihan valtavasti. Tää ei toki ole itsestään selvää, luulin myös vuosi sitten olevani unelmieni työssä ja siis olinkin, kun en tiennyt paremmasta. Sitten keväällä tuli YT:t ja sain oikeasti pelätä sen puolesta, että joudunko palaamaan siihen vanhaan, josta tuohon unelmien työhön lähdin. Sinänsä tilannehan oli mulle tosi turvallinen, sillä vaaraa potkuista ei ollut, en jäisi tyhjän päälle. Mutta palaaminen vanhaan tuntui silti vielä pahemmalta. Olin jo nähnyt mitä muuta voi olla ja innostunut siitä. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja mulle tarjottiin uutta tehtävää, jossa yhdistyi kouluttaminen ja valmentaminen. Aiemmin vaan koulutin. Nyt voin sanoa, että oon oikeasti siinä mun unelmien työssä. En ehkä lopullisesti mutta ainakin juuri nyt. Kun työssä on vielä mahdollisuus täyteen etäilyyn, helpottaa se mun elämää hurjasti.

ARKI


Ehdottomasti sitä ruuhkavuosielämää. Arki on välillä oikein kunnon tetristä ja pyöritellään miehen kanssa viikonloppuisin, että kuka käy kaupassa, kuka vie lapset harkkoihin, kuka hoitaa pienimmän päikkykuljetukset, kuka auttaa tuplia läksyissä, milloin sä treenaat milloin mä treenaan, miten perheaika, entä parisuhdeaika. Mutta kaikelle on aikansa. Tuntuu että on luotu aika hyvä runko tän kaiken hoitamiselle ja en koe olevani juuri nyt yhtään kuormittunut.

Isolta osin meidän arki toimii, sillä tehdään molemmat käytännössä täysin etätyötä. Molemmilla on liukuva työ, joten meidän työpäivät sijoittuvat 7-18 välille. Mä varsinkin jaksotan usein päivääni, jotta saan mahdutettua iltapäiviin hetkiä, jolloin autan lapsia läksyissä ja teen päivällistä. Mies taas oikeastaan hoitaa nelivuotiaan päiväkotikuljetukset. 

Meillä on tiukka rytmi, mutta se toimii. Lapset käy nukkumaan kahdeksalta ja sen jälkeen meillä alkaa usein parisuhdeaika. Kun kumpikin tekee työt kotona, on mahdollista lähteä omiin treeneihin jo viiden ja kuuden välillä, joten tarvittaessa kummankin salitreeni mahtuu yhteen iltaan ja aikaa jää silti vielä yhteisellekin ajalle. Viikonloput taas on pyhitetty perheelle ja ystäville, silloin tehdään aina jotain kivaa yhdessä tai vietetään ihan vaan kiireetöntä aikaa kotona. 

Tuplat pelaa jalkapalloa kolme kertaa viikossa, pienin kerran viikossa ja me vanhemmat yritetään päästä omiin treeneihin kumpikin ainakin kolmasti. Käydään kirjastossa kerran kuussa, kaupassa kaksi kertaa viikossa ja koitetaan ehtiä tehdä ne kaikki ilman kiirettä ja kiukkua. 

KOTI

Meillä oli pari vuotta sitten vaihe kun mietittiin että myytäisiin meidän talo. Tää fiilis oli siinä ekana koronakesänä, kun kuluneen vuoden aikana tuntui, ettei aikaa ole millekään, saati sitten pihatöille. Omakotitaloasuminen tuntui ihan liian kuormittavalta ja fiilis oli just se, että onko se tila nyt sen kaiken arvoista. MÄ olin myös juuri saanut työn Helsingistä ja mieskin pohti josko lähtisi hakemaan töitä pääkaupunkiseudulta. Koettiin, että meidän olisi järkevämpi asua rivarissa junaradan lähellä, niin pärjättäisi ilman toista autoa. 

Katseltiin markkinoita, punnittiin vaihtoehtoa ja päätettiin malttaa mielemme. JA niinhän siinä kävi, että todettiin ettei haluta lähteä tästä minnekään. Meidän pohja on ihan täydellinen, meillä on tilaa, matalan elinkustannukset ja ihana asuinalue. Samalla hinnalla ei saataisi lähellekään samaa. Rakentamaan ei jaksettu alkaa ja sekin tuntui hölmöltä kun olisi rakennettu melkein samanlainen talo kuin tämä nykyinen on. Nyt pari vuotta myöhemmin fiilis on sama. VArsinkin etätöiden lisäännyttyä oon ikionnellinen että meillä on ylimääräinen huone työhuoneena. Lasten koulu on lähellä, heillä on kavereita ja alue on kaikinpuolin täydellinen. 

Jotain muutoksia kaipaan, mutta niitähän ehtii tehdä. Tulevaisuuden haaveissa on ainakin iso patio, lasitettu terassi ja asvaltoitu piha. Mutta katsotaan milloin tälle kaikelle olisi rahaa! Ennen kaikkea työmatkojen poisjääminen ja lasten kasvaminen aiheutti sen, että päivässä on taas tunteja myös niille pihatöille. 

VANHEMMUUS


Tämä on ehkä osa-alue, josta on eniten sanottavaa ja jossa varmasti olen myös kehittynyt eniten. Voisinpa sanoa sille Nellille kahdeksan vuotta sitten, että rauhoitu. Sun ei tarvi todistella kellekään että olet hyvä, sun ei tarvi ylläpitää mitään superäitikulissia ja sä saat olla väsynyt. Oli tosi rankkaa silloin olla kaksosten äiti, yrittää näyttää kaikille että mä osaan ja mä pärjään, vaikka enimmäkseen ei ollut mitään hajua mistään. Hurjasti oon ja ollaan kasvettu vanhempina kahdeksan, melkein yhdeksän vuoden aikana. Teen edelleen hirveästi mokia ja pyydän lapsilta anteeksi, mutta enimmäkseen ja onneksi myös useammin onnistun.

Tuplat täyttävät kesällä jo yhdeksän ja molemmat on valtavan aktiivisia, energisiä ja iloisia miehenalkuja. Mun isoin haaveeni heidän kohdallaan kenties on, että onnistun kasvattamaan heistä itsevarmoja, empaattisia ja ajattelevaisia miehiä, jotka uskaltavat olla juuri sitä mitä ovat. Jos jostain olen varma niin siitä, että isommista lapsista en blogissa tule enää puhumaan, vanhemmuudesta joo, mutten niinkään lasten asioista. He ovat kuitenkin jo niin isoja, etten koe heidän juttujen kuuluvan tänne lainkaan. Uskon, että vanhemmuudessa on aihealueena ihan riittävästi. 

Pienin taas täyttää pian viisi ja hänkin on jo niin iso. Tuntuu hurjalta, että mun vauvani on ihan oikeasti vuoden päästä eskarilainen. Miten se aika oikein meni taas näin nopeasti? Tämä jos jokin on asia joka aiheuttaa valtavan kaipuun ja luopumisen tuskan. Me ei ihan tosissaan olla enää siinä pikkulapsiajassa. Meidän lapset on jo tosi isoja ja arki on ihan erilaista kuin neljä vuotta sitten. Se on ihanaa ja helpottavaa, mutta samalla niin kovin haikeaa.

PARISUHDE


Kenties aihe tai osa-alue, joka on muuttunut kuluneiden vuosien aikana eniten. Varmaan se on tosi loogistakin, kun kuitenkin arkikin muuttunut niin paljon. Me on oltu 15 vuotta yhdessä, melkein puolet mun elämästä. Siinä ajassa on koettu aikuiseksi kasvaminen, opiskelijaelämä, ekat omat asunnot, pienten lasten vanhemmuus, väsymykset, kiireet ja tiukat rahatilanteet. Viiteentoista vuoteen on mahhtunut valtavasti ja on kasvettu siinä paitsi yhdessä myös erikseen. En tosiaan lähde valehtelemaan että kaikki olisi sujunut hyvin ja helposti aina, mutta juuri nyt koen että me ollaan tosi vahvoja yhdessä. On tehny monet virheet, oltu vihaisia ja pyydetty anteeksi. Mutta mä koen että kaikki tuo on vaan hitsannut meitä enemmän yhteen. Viimeisin iso kriisi meidän suhteelle oli varmasti tää korona-aika ja se sai varmaan meidät melkein liian kauan toisistamme. 

Pikkulapsiaika ei tosiaan oo parisuhteelle helppoa, se on kyllä tullut huomattua. Siitäkin syystä oon iloinen että se aika on takanapäin. Nyt on helpompa panostaa meihin ja ottaa aikaa parisuhteelle myös arjen keskellä. Mulle ne on just niitä pieniä tekoja, jotka saa muistamaan, miksi siinä vierellä on juuri se tyyppi. Miksei siinä edes voisi olla ketään muuta ❤

Uuden vuoden lupaukset meillä liittyikin isosti parisuhteeseen, siihen että nyt on aika panostaa siihen, jso viimeiset vuodet on panostettu lapsiin.

Siinä ne lyhyesti ja ytimekkäästi. Jossain kohti voin mennä näihin sitten syvemminkin, luulen että ainakin urheilu ja minäjuttuja tulee helpostikin. Jaksoitko lukea tänne asti ja millaista sisältöä sä haluaisit?

3 kommenttia:

  1. Huomenta!

    Haastan sut päivätehtävään nimeltä yllätysresepti! Otatko haasteen vastaan?💛


    https://jasukuvaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
  2. Ihan mahtavaa että herätit blogin taas henkiin! 😊 Itse kaipailen blogeja kovasti takaisin elämääni, koen että blogipostauksista saan enemmän irti ja niiden lukeminen on rentouttavampaa kuin instan vilisevä, nopeasti vaihtuva sisältö. Jään innolla odottamaan tulevia postauksia. Kaikki aihepiirit kiinnostaa, erityisesti reseptit, arkijutut ja se kolmenkympin kriisi. 😊

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!