tiistai 7. helmikuuta 2023

Vieläkö meille neljäs?

Ah se kuuma peruna. Aihe joka säännöllisin väliajoin nousee aina esiin. Kysymys johon minulla ja miehelläni molemmilla oli jo vuosia sama ehdoton vastaus. Ei. Mä itse olen ikäni haaveillut kolmesta lapsesta. Tiedän, että miehelle olisi riittänyt kaksikin, mutta kolme oli hänelle ihan jees sekin. 

Olen itse nelilapsisesta perheestä, ja vaikka sisarukseni varsinkin näin aikuisiällä ovat minulle kaikki kaikessa ja myös lapsuudesta liuta ihania muistoja löytyy, koin myös välillä lapsena, että neljä on liikaa. Se kumpusi luultavasti siitä, että olen itse lapsena auttanut valtavasti kotona, hoitanut sisaruksia ja huolehtinut jo tosi pienestä saakka omista asioistani, koulusta ja kavereista. Olen itsenäistynyt ajoissa, oppinut huomaamaan, että pienemmät tarvitsevat vanhempia enemmän. Asettanut itseni sinne taka-alalle, ollut se perinteisen tyyppinen esikoinen, joka tyytyy siihen mitä jää jäljelle. No meillä se ei paljoa ollut, sillä olin se jonka koulu sujui. Se kiltti ja hiljainen. No sehän varmaan sitten kostautuikin aikuisuudessa, kun jouduin kantapään kautta opettelemaan puolieni pitämistä, rajojen asettamista ja vaatimista. 



Nyt kuulostaa varmasti, että syyllistän vanhempiani. En ollenkaan. Vanhempani tekivät parhaansa ja olivat äärimmäisen hyvät ja turvalliset vanhemmat. Se ei silti poista sitä seikkaa, että itselleni jäi tunne että heillä ei ole aikaa meille kaikille. Välillä tuntui ettei rahaakaan ,vaikka mistään et lapsena oikeastaan joutunutkaan luopumaan. Se ajoi kuitenkin siihen ajatusmalliin, että neljä on liikaa. Tässähän voisi vetää sen perinteisen itselleen valehtelemisen mallin, että kyllähän minä teen asiat toisin, paremmin, sujuvammin. Mutta tosissani en kyllä siihen usko. 

Me ollaan koululaisten perhe. Vaikka pienin vasta viisi onkin, aloittaa hänkin jo syksyllä eskarin, ensi syksynä koulun. Ollaan oikeasti aika isojen lasten perhe. Tätäkin kirjoittaessa isot pelaavat keskenään Minecraftia ja pienin on naapurissa leikkimässä. Voin aika huolettomasti hoitaa päivän siivoukset, tehdä oman minijumpan ja istua sohvalle kirjoittamaan tätä. Meidän arki on täyttynyt harrastuksista, treeneistä, jalkapallosta, kuntosalista, hiihdosta, juoksusta ja turnauksista. Tuplat harrastavat kolmekertaa viikossa, pienin kahdesti ja me vanhemmat siellä seassa kaksi tai kolme kertaa. On koulua, on päiväkotia, on kavereita ja kahden aikuisen kokoaikaiset etätyöt. OIkeasti melkoinen arjen paletti jota pyöritellä. En sano ettei tähän vauvaa mahtuisi, sillä uskon että ihan jokaiseen tilanteeseen mahtuu. Mutta kyllä se pistäisi sen paletin kerralla täysin uusiksi, sitoisi jälleen vuosiksi ihmisen alkuun. Veisi sen vapauden ja helppouden mistä erityisesti tällä hetkellä nautin.

Enkä muuten edes sano kuinka monta kertaa olen kuullut, vielähän teidän pitää yksi tehdä, tyttö. Tässä lauseessa on vähän sanoja mutta kaksi seikkaa jotka nostavat mun niskakarvani oikein huolella pystyyn. Ensinnäkin, lapsia ei koskaan tehdä. Niitä saadaan, jos saadaan. Meidän historialla on saatu yllättävän helposti jo kolmeen kertaan, joten samanlaiseen moukan tuuriin en oikein usko. Tuplia tehtiin vähän suuremmalla yrityksella kuin kuopusta ja vaikka tuplatkin helposti lopulta alulle saatiin, vaati se paljon stressiä, clomifen-lääkityksen ja suunnatonta pelkoa. Pikkuveli olikin sitten onnellisten sattumusten sarjan lopputulema. Täydellinen yllätys, enkä sellaiseenkaan sattuman kauppaan enää usko. Vaikka mun munasarjani ovatkin raskauksien myötä eheytyneet, alkaa ikää olla jo enemmän ja edelleen ne ovat monirakkulaiset, Kierto on epäsäännöllinen ja sekava, ei lainkaan otollinen kohta saada tärppejä. 

Joku sanoisi, että tulee jos on tullakseen. Minä sanoisin, että en pysty. Mä olen se kaikki tai ei mitään, täysillä tai ei ollenkaan. Koska viini on mun suurin herkkuni perjantai-iltana, en myöskään voisi tehdä niin että katsellaan katsellaan. Mulla olisi se tikku kädessä joka perjantai, kuulostelisin tuntemuksia ja olisin muutenkin ihan se överit ovulaatiotikkuineni.

Mitä siihen sukupuoleen tulee, niin en edes aloita. Meillä on lapsia, meillä toivottiin ja haluttiin lapsia. Heidän sukupuolellaan ei ollut tai ole sen pienintäkään väliä. Kolmen poikaoletetun äitinä on vaikea edes kuvitella pikkusiskoa meille, se visio on aina pieni pikkuveli. Tähän lähes kymmenen vuoden äitiyteen en edes ole törmännyt asiaan jota en poikalapseni kanssa voisi tehdä, mutta olisin tyttären kanssa voinut. Eli se siitä keskustelusta. 

Rehellinen minä miettii, että en mä oikein jaksaisi. Yövalvomiset, hormonimyrskyt ja oman kehon luovuttaminen pariksi vuodeksi toiselle. Mä en oikein ole siihen valmis, kun juuri tuntuu että löysin itseni uudelleen. Haikeus, sitä tämä on. Tiedostan, että eletään viimeisiä vuosia kun edes mahdollisuus neloselle on. Mä täytän kesällä 35 ja tuplat kymmenen. Vaikka iltatähtiä voisi varmaan tehdä vielä mun iän perusteella viisikin vuotta, alkaa lasten ikäero tulla vastaan. Mulla on omaan pikkuveljeeni kymmenen vuoden ikäero, ja vaikka se onkin tosi hyvä, on meidän suhde ollut aina enemmän äiti-lapsi kuin sisarellinen. Toki voi liittyä mun kovaan hoivaviettiin, joka näkyi kyllä jo ihan lapsena. Vaikka oma kokemus hyvä onkin, on tuo mun mittapuulla jo aika maksimi ikäero.

Never say never, mutta kyllä tässä luopumisen tuskan hetkiä elellään. Ajattelin, että elin nämä tunteet jo kertaalleen nuorimman täytettyä kolme, mutta niin ne vaan puski vielä kertaalleen. En sano ei koskaan (vaikka mies kyllä sanookin) mutta sanon ettei suurella todennäköisyydella enää. Mutta eteenpäin meno siitä pikkulapsiajasta, jota meilläkin on eletty jo lähes kymmenen vuotta, siihen koululaisarkeen kirpaisee. Lapset on jo niin isoja ja mä tarpeellinen niin kovin erilaisella tavalla kuin mitä olin niille pienenpienille ihmisenaluille. Aika aikaansa kutakin, mutta ai että se on haikeaa!

Oliko teillä lapsiluku aina ehdottoman varma, vai seilasiko se yhdestä toiseen? 

2 kommenttia:

  1. Meidän lapsiluku on ehdottomasti täynnä! En itsekään jaksaisi enää pikkuvauva-arkea, vaikka aika onkin kullannut muistot :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, mä uskon nimenomaan tuohon, että aika kultaa muistot :D havahduin juuri viime viikolla pohtimaan, että sehän oli niin helppoa. Vaikka eihän se tosiaan ollut :D

      Poista

Kiitos kommentistasi!