Arjen palapeliin mukaan vielä sisällöntuottaminen

Niinhän siinä kävi, vannomatta paras ja mitä näitä oli :D Pari vuotta sitten päätin, nyt blogi menee kiinni, sisällöntuotanto kaikissa kanavissani päättyy ja keskityn ainoastaan omaan leipätyöhöni, perheeseeni ja omaan hyvinvointiin. Pari "tulemista" tässä parin vuoden aikana tein, pyörähdin täällä ja kokeilin. Miltä kirjoittaminen tuntuu. Joka kerta koin sen saman, ei se vaan tuntunut enää omalta. EN osannut olla esillä, en osannut jakaa omia ajatuksiani, enkä varsinkaan osannut järjestää arkeani niin, että saisin tämän koko paketin toimimaan.

Minua sosiaalisissa kanavissa seuraavat tietävätkin, että viime vuosi oli minulle muutenkin suurta kasvun aikaa. Kävin viime viikolla esihenkilöni kanssa viime vuotta kokoavan keskustelun ja sanoin sielläkin, että viime vuotta varjostaa, tai kirkastaa, miten sen nyt ottaa, nuo henkilökohtaisen elämän työstöt, matka jonka tein, jotta tutustuin taas minuun. Jälkiviisas minä ymmärsi, että kadotin itseni siinä joskus tuplien ja nuorimman vauvavuoden välissä ja sen itsensä löytämisen kanssa on nyt ollut vähän tekemistä. Voisinpa melkein sanoa, etten mikään itsevarmuuden huipentuma ole ollut koskaan, en ennen lapsia enkä varsinkaan heidän jälkeen. Lapsuuden ja nuoruuden itsetuntoon vaikutta amoninaiset asiat, niin aikuisuudenkin, mutta varsinkin se nopea lihominen pienimmän vauvavuoden aikana murensi itsetunnon täysin. en ollut enää minä, kuka minä olen?

Nyt minä löytyi. Olihan se toki löytyneenä jo vuosia, taisin sen lopullisesti löytää silloin kun painoni sain taas siihen mihin olin tottunut, kun palasin töihin ja varsinkin sitten kun urani eteni ja pääsin unelmatyöhöni. Mutta lopullisen sinetin se sai, kun tänä kesänä ja syksynä koin asioita, joita en toivoisi kellekään. En niitä nyt lähde sen kummemmin avaamaan, ehkä joskus, tai sitten en. Nuo kokemukset kuitenkin murensivat minut sinne ihan pohjalle, mutta sain niiden kautta kuitenkin jotain hienoa. Omanarvon tunteeni takaisin. Tajusin, että nyt pitää alkaa vetää rajoja. Olen aina ollut se aivan liian kiltii, se miellyttäjä, se joka antaa kohdella itseään huonosti, eikä osaa sanoa kun riittää. Se joka kaipaa hyväksyntää, oikeutusta ja kauniita sanoa. Joka luhistuu siitä, jos joku antaa negatiivista palautetta tai sanoo jotain ikävää. Joka ensimmäisenä miettii, että minussa on jotain vikaa.

Saatatte miettiä, miten tuollainen ihminen edes päätyi aikoinaan someen ja alkoi tehdä siellä sisältöä. Siitä on ehkä helpoin sanoa, että aika oli silloin eri. Jotenkin vaan päädyin siihen, mutta pakko tässäkohtaa sanoa sekin, että itsevarmahan en koskaan blogivuosieni aikana ollut ja jokainen kampanja ja yhteistyö oli totisen työn ja tuskan takana. Halusin täydellisyyttä, mutta tiesin etten siihen pysty. Jo silloin alkoi se itsensä kahdesta päästä loppuun polttaminen. 

Tulinko jäädäkseni? En osaa sanoa. Nyt ainakin kirjoittaminen tuntuu siltä kuin ennenkin. Tämä on minua ja tätä haluan. Vaikea sanoa kuinka aktiivinen blogista tulee. Alkuun tuskin mainostan sitä missään, katsotaan millaiseksi oma fiilis muuttuu! Mutta kuulisin niin mielelläni, vieläkö täällä joku seuraa?