tiistai 18. helmikuuta 2020

Mitä tänne kuuluu?


Puolen vuoden blogitauon jälkeen, on kai hyvä aloittaa paluu tekstien ääreen ihan vaan niistä tavallisista kuulumisista. Mä myös luulen tietäväni, että nämä arkistakin arkisemmat kuulumispostaukset ovat teidän lemppareita. Mä pidän kovasti niistä itsekin lukiessani muita blogeja, sillä jotenkin niistä vaan saa sitä tarttumapintaa enemmän kuin muiden genrejen postauksista.

LAPSET


Lapsilla menee päiväkodissa ihan tosi mahtavasti. Vaikka en aina ihan fanitakaan meidän tuplien päiväkotia, ollaan silti oltu pääasiassa tosi tyytyväisiä niin hoidon kuin esiopetuksenkin laatuu. Tuntuu tosi hassulta ajatella, että meidän isot on oikeasti parin kuukauden päästä ekaluokkalaisia! Ollaan jo vähän treenailtu itsenäistymistä ja he ovat saaneet olla lyhyitä hetkiä keskenään kotona. Tämä on muuten ollut mulle uskomattoman vaikeaa hyväksyä, sillä jotenkin koen, että he ovat edelleen niin pieniä. Mutta eihän ne ole. Melkein koululaisia jo. 

Lapset ovat olleet ihmeen terveenä koko viime syksyn ja tämän talven. Meillä on ollut vaan lyhyitä nuhakuumeita ja flunssia ja nekin yleensä vain yhdellä lapsella kerrallaan. Lääkärissä on kuitenkin saatu ravata, sillä pienimmällä tutkitaan tällä hetkellä kala-allergiaa ja keskimmäinen onnistui katkaisemaan kädestään luun reilu viikko sitten. Eli täällä on kyllä sattunut ja tapahtunut!


PERHE


Perhearki meillä on juuri nyt aikamoista tasapainoilua. Kun molemmat vanhemmat käyvät töissä, toinen vielä niinkin laajan skaalan työvuoroilla kuin mitä mulla on, on välillä tosi vaikea saada sovitettua meidän arkea toimivaksi. Viikonloppuisin yritetään panostaa perhearkeen ja viettää aikaa yhdessä ja erikseen lasten kanssa. Arki kun on tosi helposti sitä, ettei ennen lasten nukkumaanmenoa ihan kauheasti ehdi. Nyt meillä on vielä ollut lasten harrastukset katkolla tämän vuoden, joten sekin on itsessään vähentänyt iltajuoksuja. en tosiaan tiedä, miten me revetään ja mihin suuntiin siinä vaiheessa, kun harrastukset taas alkavat. 

Perhe-alämä meillä on kuitenkin nyt jotenkin ihanan tasapainoista. Mä uskon, että se on sitä siksi, että lapset alkavat olla niin isoja. Tämä tietysti saa mulla aikaan sen pienen vauvakaipuun, vaikken missään nimessä suostukaan myöntämään, että mulla olisi mitään oikeaan vauvakuumeeseen viittaavaa. Enemmän se taitaa olla haikeutta sitä mennyttä elämänvaihetta kohtaan. Sitä, ettei koskaan enää meillä asusta pientä vauvaa, ja että koskaan enää en ole raskaana tai imetä. Välillä mä heitän ihan vaan puolivitsillä miehelle, että entä jos yksi vielä. En kylläkään oikeasti tarkoita sitä, olen nimittäin 98% varma, että meidän lapsiluku on kolme. Silti, välillä se hiipii mieleen. 


TYÖ


Töissä mulla menee tosi kivasti. Mä olen päässyt syksyn ja talven aikana mukaan erilaisiin kivoihin projekteihin ja uusia on vielä tulossa. Oon päässyt näyttämään omaa osaamista myös muussakin,  kuin vaan siellä perusduuneissa, ja se on ollut niin huippua. Olin koko viime kevään ja kesän niin varma, että palasin töihin juuri oikeaan aikaan ja se tunne vaan vahvistui syksyn aikana. Onhan töissä käynti välillä ihan tosi tylsää ja viikonloppuna odottaa innolla, mutta on mulla silti vaan ihan tosi hauskaakin töissä. 

Blogin lomaillessa oli tosi ihanaa keskittyä vain siihen omaan leipätyöhön. Oli toisaalta tosi kiva, ettei iltaisin tarvinnut tehdä mitään töitä vaan pystyi vaan keskittyä lataamaan akkuja ja vaikka urheilemaan. Samalla mä tietysti vähän ikävöin tätä toistä "työtä" jota työksi en ihan täysin osaakaan sanoa. 

Tälle vuodelle mä odotan töissä jotain uutta ja ihmeellistä. Vielä en tiedä mitä se on, ehkä mä lähden kokeilemaan talon sisällä jotain muuta, vaikea sanoa, mutta just nyt mun on hyvä ja kiva olla siinä missä mä olenkin. 

Ystävät mä jätän nyt kokonaan tästä kuulumispostauksesta otsikkona pois, sillä myönnettäköön, että olen ollut viime kuukaudet surkea ystävä muille, kuin työystävilleni. Se mun työssä onkin ehkä parasta, että sieltä löytyy iso liuta mun ihanimpia ystäviä ja kavereita, joten aina ei edes tunnu, että olisi töissä. Ja se onkin huippua juuri siksi, sillä eihän mulla oikein vapaa-ajalla tahdo löytyä aikaakaan ystäville. Siksi on hyvä, että ystävyyssuhteita saa hoidettua duunistöis. 

Noiden työystävien ja -kaverien kanssa me muuten lähdetäänkin viikonloppuna laivalle ja mä veikkaan, että tiedossa on ihan huippuhauska ja kentien hieman kostea reissu. Oon niin kaivannut pientä irtiottoa arkeen ja kunnolla nauramista. Olispa jo lauantai! ❤


MINÄ


No minä. Mitäs minulle sitten kuuluu? Oikeastaan hyvää, vaikka välillä tuntuukin että elän keskellä jotain henkilökohtaista kriisiä. Kai se on vähän seurausta siitä, ettei koskaan oikein ole kriiseillyt mitään, niin sitten kun sen aloittaa, voi kriiseillä kunnolla. Mä varmaan eniten kipuilen sitä, että kaikki on jotenkin jo saavutettu. Olen tosi kiitollinen ja onnellinen kaikesta mitä mulla on, mutta vähän on silti sellainen tunne, että tässäkö se oli. Nytkö on sitten ne ruuhkavuodet ja hitaasti vanhennutaan. Mä haluaisin saavuttaa vielä jotain, mutta en oikein tiedä mitä se jotain on. 

Tällä hetkellähän mulla on kaikki enemmän kuin hyvin. Vakaa ja onnellinen parisuhde, jossa me molemmat ollaan tasavertaisia. Mies, joka oikeasti on mun parhain kaveri, huipuin isä ja mitä ihanin co-pilot pyörittämään tätä meidän arkea. Siinä missä tutut valittaa miehistä jotka ei osallistu tai tee kotitöitä, on mun mies se, joka tankkaa mun auton, vie lapsia retkelle metsään ja siivoaa keittiön useammin kuin mä. Ihan täydellinen pakkaus siis kaikin puolin. Kaiken lisäksi, se vieläpä jumaloi mua ja muistaa sen myöskin kertoa ❤ 

Mulla on unelmien koti, ihana omakotitalo, joka on juuri sellainen kuin haluankin. Meillä on vakaa talous, ihania ystäviä ja huiput perheet. Molemmilla hyvät työpaikat, kolme ihanaa ja tervettä lasta ja asiat muutenkin kaikin puolin just eikä melkein mallillaan.

Mutta silti on se pieni kriisi. Kai se tulee siitä, että viimeisin vuosikymmen oli niin suurta mullistusten ja muutosten aikaa. Oli raskautta, kihlausta, naimisiin menoa, kaksoset, useampi muutto, kolmas vauva, taloprojekti.. Ihan hirveästi kaikkea isoa ja nyt tulevaisuus näyttää vaan töitä ja lasten koulua. Mikä tietysti on ihanaa, ettei kokoajan mullistu ja myrskyä. Mutta silti, mä kaipaan ehkä nyt jotain projektia. Mutta ehkä mä itse voisin olla se oma henkilökohtainen projektini, sen sijaan että alkaisin miettiä mitään kovin isoa tai suurta muutosta.


PARISUHDE


No tätähän mä sivusinkin jo, ja jos edellisen osion toisesta kappaleesta ei sisäistänyt, meillä menee parisuhteessa tosi hyvin. Aina voisi tietysti olla intohimoisempaa, ihmeellisempaa ja yllätyksellisempää, mutta toisaalta tuttuus ja turvallisuus, tasapaino ja rauha on ihan kivoja juttuja nekin. Mä kaipaisin meille tosi paljon enemmän kaksin aikaa, mutta näiden kiireiden keskellä se ei taida oikein olla mahdollista. Me varastetaan sitä aikaa yhdessä aina lasten käytyä nukkumaan (onneksi ne nukkuvat yleensä jo viimeistään kasilta), me käydään aina samaan aikaan nukkumaan ja jutellaan hetki sängyssä ennen nukkumaan menoa. 

Me yritetään joka päivä vaihtaa ainakin ne heippapusut, halailla vähän ruuanlaiton lomassa ja kysyä joka päivä mitä kuuluu ja miten töissä meni. Yritetään harrastaa seksiä edes se kahdesti viikossa ja yllättää toinen edes joskus. Välillä on tosi vaikeaa olla mies ja nainen kun niin paljon ollaan äiti ja isi. Mutta tää on asia mihin me on kiinnitetty viime aikoina ihan tosi paljon huomiota. Mä yritän itsekin aina muistaa, että hyvä parisuhde vaatii ihan kauheasti työtä, ettei se sammu ja rutinoidu.

Treffeillä meidän pitäisi käydä paljon enemmän, mutta olosuhteiden pakosta se nyt on vähän jäänyt. Kivaa on kuitenkin tiedossa, sillä saatiin joululahjaksi parikin lupausta yöhoidosta meidän lapsille, joten niitä odotellessa!


HARRASTUKSET


Mä yritin herätellä syksyllä hiipuneen salikärpäsen, mutta ei siitä oikein tullut mitään. Kuntosali ei oikein ole mun juttu, mä en vaan millään jaksa innostua siitä. Ryhmäliikunnat on paljon enemmän mua ja varsinkin Yin Jooga, vatsa-peppu ja Bodypump tunnit yritän sovittaa mun viikkokalenteriini. Ihan joka viikko se ei onnistu, ei varsinkaan nyt, kun kolmen viikon flunssa/angiina/korvatulehdus alkaa olla vasta selätetty. Uudella innolla kuitenkin heti ensi viikolla. 

Myös lenkkeilyä ja juoksua olen yrittänyt ottaa takaisin rutiineihin, nyt sille olisi niin mahtava hetki, kun lunta ei ole nimeksikään. Mutta ei se vaan oikein innosta, joten urheilen sitten sisällä. 

Mutta mikä ihaninta, on liikunta mulle nyt viime aikoina ollut osa normaalia arkea. Ei muuten mikään itseisarvo kaltaiselleni sohvahiirelle ja ikuiselle ihankohta-tyypille. 


FIILIKSET


No hyvät. Mä taisin pitkittää blogin pariin tulemista ja kirjoittamista niin kauan, että nyt on jotenkin niin ihana filis vaan kirjoittaa ja antaa tekstin tulla. Kyllä mulla vaan taisi olla ihan valtaisa ikävä erityisesti kirjoittamista, mutta muutenkin kaikkea sitä somen tuomaa kivaa. Vertaistukea, uusia tuttuja ja kaikkea muuta positiivista. Valokuvaaminenkin on ollut ihan rappiolla, kun ei ole ollut tarvetta tuottaa kuvitusta blogiin. Nyt sekin toivottavasti muuttuu!

Mä yritin pitää nämä kuulumiset lyhyenä ja napakkana postauksena, mutta niin se vaan venähti. Toivottavasti pääsitte loppuun asti lukemisessa. 

4 kommenttia:

  1. Ihanan aito postaus ja mukava kuulla sinusta ja teistä. 😊 Alusta asti seurannut blogiasi ja olet kyllä hieno äitiesikuva minulle ja monella muulle. Innolla odotellen uusia postauksia, mukavaa kevättä sinne💗

    VastaaPoista
  2. Ymmärrän jos et halua vastata (voit vaikka poistaa kommentin turhana jos koet ettet halua), mutta itse olen varhaiskasvatuksen opettaja ja aihe kiinnostaa. Eli millasiin asioihin ette ole olleet tyytyväisiä isompien lasten päiväkodissa? :)

    VastaaPoista
  3. Kiva kun olet tullut takaisin 😊

    VastaaPoista
  4. Ihanaa kun tulit takaisin. Blogisi on lemppareitani. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. 🤗
    -Niina

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!