sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Täällä edelleen

 Syksy on aina mun blogille se hetki, kun joutuu ihan kunnolla miettimään, että vieläkö tätä jatkaisi. Domain nimittäin vanhenee aina marraskuun alussa ja se on se hetki kun pitää punnita mitä tekisin.

Viime vuonna kävin tämän saman pohdinnan. Jättääkö domain maksamatta ja heittääkö hyvästit blogille. Silloin en sitä tehnyt, vaan päätin katsoa vuoden eteenpäin. Pieni välähdys vanhaa oli silloin talvella kun yritin, josko kirjoittaminen taas lähtisi sujumaan. Ja se lähtikin. Hetkeksi. Sitten mukaan astui elämä.

Ja uupuminen. Näin jälkikäteen on helppo sanoa missä kohtaa se tapahtui, silloin kun se tapahtui, en taas huomannut mitään.

En ajatellut, että voisin koskaan olla niin heikko ja taitamaton, että voisin väsyä tai uupua elämääni. Mutta niin siinä lopulta kuitenkin kävi.

Tänä vuonna kävin blogin suhteen taas samaa pohdintaa. Poistaako koko blogi ja irtisanoa domain. Päätin jo että poistan, sitten kuitenkin viimeisenä päivänä maksoin sen taas vuodeksi eteenpäin. En oikeasti rehellisesti tiedä miksi. Kaipaan kirjoittamista ja vuorovaikutusta sen kautta, mutta toisaalta elämä käy kyllä niin kiireellä nyt, etten tiedä millä ajalla tänne pääsisin. Silti, pieni kipinä jos.



keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Kaksoset samalle vai eri luokille?








    

Laittaako kaksoset samalle vai eri luokille? 

Kysymys, johon ei luonnollisesti ole sitä yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta. Eri tilanteissa varmasti eri päätökset ovat niitä enemmän oikeita. Kaksosten vanhempien tulee päätös kuitenkin jossain kohti tehdä, tässä postauksessa kerron mikä meidän päätös oli omien lastemme kohdalla, miksi siihen päädyimme ja miltä päätös tuntuu nyt kaksi vuotta myöhemmin.

Me päädyttiin laittamaan lapset eri luokille. Olen kuullut kuluneen yhdeksän vanhemmuusvuoteni aikana lukemattomia tarinoita niin puolesta kuin vastaankin,  olen lukenut monia FB-keskusteluja aiheesta, mutta silti päätös oli ehkä hankalin mitä olen tehnyt. Päätös kun oli joko tai, enkä sitä tehdessä voinut tietää olisiko se meidän lapsille paras vai ei.

Meidän lapset ovat olleet pienestä saakka valtaisan tiivis paketti, kuten varmasti monet kaksoset. Meillä kuitenkin erossaolopäiviä tuplille on kertynyt ihan muutama kuluneen lähes yhdeksän vuoden aikana ja ensimmäiset elinvuotensa he ovat olleet todella tiiviisti yhdessä. 

Kaksoset olivat kanssani kotihoidossa aina 2,5 vuotiaiksi. Kontakteja muihin lapsiin kuin veljiin oli tuona aikana hyvin vähän. Kyllähän me nähtiin muita lapsia, mutten ollut erityisen aktiivinen sen suhteen vaan pojat tottuivat pääasiassa leikkimään keskenään. Päiväkodin alkaessa, he menivät luonnollisesti samaan ryhmään, mutta meidän toiveesta heidät pyrittiin pienryhmissä sijoittamaan aina eri touhuihin. 

Ollessaan 3,5vuotiaita pojat jäivät taas kanssani kotiin kuopuksen syntyessä. Vauvan kanssa tuli lähdettyä vielä harvemmin minnekään, joten edelleen pääasiallinen kaveri oli oma veli. Tuplat aloittivat kerhon reilu nelivuotiaina, mikä oli tosi hieno juttu heidän kannaltaan. Saatiin arkeen enemmän kavereita ja muitakin lapsia ympärille kun vain omat sisarukset. Kerhossa vaan harmillisesti oli enemmän reilusti isompia, joten tuplien leikit pyörivät edelleen paljon heidän kahden välisinä. Pienryhmissä heidät kyllä erotettiin, mutta silti leikki muiden kuin oman veljen kanssa jäi tosi vähiin.

Vaikka pojat olivatkin tiiviisti yhdessä, pyrittiin järjestämään heille myös yksinaikaa joko toisen vanhemmat tai kummien ja isovanhempien kanssa. Aina huomattiin sama, lapset olivat tosi erilaisia ollessaan yksin, verrattuna siihen miten toimivat yhdessä ollessaan. 

Päiväkotitaipaleen tuplat aloittivat uudestaan ollessaan viisivuotiaita ja silloin kerrottiin suora toive päiväkotiin, lapset eri ryhmiin aina kun se vaan on mahdollista. Päiväkodistakin saatiin samaa palautetta, että ollessaan yhdessä, molempien oli vaikea keskittyä, he riehasivat toisiaan, riehaantuivat kavereista ja alkoivat vetää sellaista omaa showtaan. Meille myös kerrottiin, että toinen tuplista herkästi otti pomon roolin heidän välisessä tekemisessä ja vastaili ujomman puolesta kysymyksiin, teki toisen tehtäviä ja päätti mitä leikitään. Jo silloin alkoi vahvistua ajatus, että pitäisikö lapset kuitenkin erottaa eri ryhmiin, jotta yksilöllisyys pääsisi paranemaan ja molemmat voisivat keskittyä ihan vain itsenään olemiseen. Itselläni nousi huoli varsinkin tämän ujomman puolesta, saiko hän tarpeeksi tilaa olla oma itsensä?

Eskarin alkaessa toivottiin poikia eri ryhmiin, mutta tämä toive ei toteutunut. Olisin halunnut tutussa ympäristössä kokeilla, millainen vaikutus erottamisella lapsiin olisi ollut. Isossa päiväkodissa ryhmiä oli kaksi, joten teoriassa se olisi onnistunut. Lykättiin päätöstä kuitenkin pidemmälle ja päätettiin katsoa, miten eskari alkaisi pyöriä.

Eskarin aikana palautteet oli samaa. Poikien oli vaikea keskittyä jos veli oli lähellä, he olivat paljon keskenään ja touhut yltyivät helposti riehumiseksi. Mun ja meidän tunne vaan kasvoi, molempien olisi helpompi ja parempi olla, jos koululuokassa voisi keskittyä ihan vaan omaan olemiseen, ei veljeen. Eskariope puolsi tätä myös ja oli samaa mieltä. Eskarin aikana oli tullut tilanteita, jolloin vain toinen pojista oli paikalla, joten hekin huomasivat selvän eron.

Päädyttiin laittamaan hakemukset eri luokille. Mua erityisesti pelotti, mitä erottaminen tekee kaksosten suhteelle, tuntevatko he jäävänsä yksin, onko olo epävarma, osaavatko he rakentaa kaverisuhteita. Miten koko ikänsä toisen turvaan tottuneet pojat pärjäisivät ilman veljeä.

Pelko oli turha, päätös on osoittautunut juuri oikeaksi. Toki en tiedä miten yhteisessä luokassa olisi sujunut, mutta nyt ainakin eri luokissa sujuu hyvin. Haasteet liittyvät enemmän siihen, että vanhempana on vaikeampi pysyä kärryillä läksyistä, kun molemmilla on eri läksyt ja eri lukujärjestykset. Vanhempainilloista olen kuitenkin nauttinut erillään, koen että on helpompi keskittyä vain yhteen lapseen kerrallaan, kun kokemus päiväkodin vasuista oli enemmän se, että puhuttiin lapsista sekaisin.

Lapset itse tuntuvat kukoistavan näin. He ovat enemmän yksilöitä, niin opettajan kuin kavereidenkin silmissä. He edustavat luokassa vain itseään keskittyvät(toivottavasti) paremmin, kun veljen kanssa ei laiteta showta pystyyn ja nauttivat selvästi siitä, että molemmilla on oma ope ja omat kaverit.

Harrastukset ovat yhteiset, mutten ole huomannut sen haittaavan kummankaan olemista. Koulun eriyttäminen omaksi on ehkä auttanut tässäkin, tai sitten ikä on vaan tehnyt tehtävänsä. Mene ja tiedä.

Lähes kahden vuoden jälkeen päätös tuntuu edelleen tosi oikealta. Lapset eivät itse ole kertaakaan harmitelleet että ovat eri luokilla, heillä on myös sellaista pientä kilpailua siitä, kumman ope on kivempi ja kumman luokka pärjää paremmin. He eivät katso toistensa läksyjä ja keskittyvät muutenkin enemmän omaan olemiseen kuin siihen toiseen. He ovat enemmän sisaruksia kuin kaksosia tässä tilanteessa. 

Tärkeintä ehkä on se, että kumpikin saa olla täysin oma itsensä. Päättää itse mitä itsestään luokkalaisille kertoo, millaisen kuvan antaa ja miten luokassa toimii. Vaikka luotankin siihen, että opettajat näkisivät heidät yksilöinä, vaikka olisivatkin samassa luokassa, uskon jonkin tasoisen vertaamisen tapahtuvan luonnostaan ja huomaamatta. Näin opettaja on ainakin täysin tietämätön veljen tekemisistä ja osaamisesta ja häntä liikuttaa vaan se oman luokan lapsi. 

Sattumoisin toisen lapsemme opettaja on itsekin kaksosen ja hänen kanssa jutellessa mun fiilis on vaan vahvistunut. Tämä päätös oli todellakin meille se parhain. Ei helppo, mutta ehdottomasti jännittämisen arvoinen. En tekisi päätöstä nyt toisin vaikka voisin. Jatkossa, yläasteelle mennessä lapset saavat sitten itse päättää haluavatko samalle luokalle vai eivät. Ala-aste ainakin mennään tällä kombolla.

Mihin päätökseen itse päädyit omien kaksosten kanssa?

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

New Fit Me - mitä projektille kuuluu tänään?

 





Muistatteko, kuinka silloin keväällä 2018 aloitin elämäntaparemonttini? Tai dieettini, laihdutusprojektini, kiinteytymisprokkikseni, parempaan kuntoon -projekti.. Miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua. En edes lähde valehtelemaan, etteikö mun tarkoitukseni ja ensisijainen tavoitteeni ollut laihtua. Todellakin oli, sillä se keho ja olo joka mulla siihen aikaan oli, oli jotain hirveää. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että kukaan muu samassa painossa tai samanlaisessa kehossa olisi hirveä, vaan sitä, että mun oma oloni omassa kehossani oli kammottava. Mun itsetunto oli nollissa, en ollut lainkaan oma itseni, en huolehtinut itsestäni, en halunnut laittautua, peilikuva masensi ja mun rapakuntoni sai mut hengästymään pienestäkin ponnistuksesta. Halusin muuttua ja halusin, että voisin jonain päivänä katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä. Halusin olla energinen, sporttinen ja hyvinvoiva.

Keräsin motivaatiota kauan, aloitin lukemattomat kerrat, mutta aina se maanantaina hienosti alkanut laihis kaatui jo ennen keskiviikkoa tai viimeistään viikonloppuna. Haluaisin sanoa, että osasin heti aloittaa fiksusti ja järkevästi, mutten todellakaan. Tarvittiin aika pitkä aika ja monenmonta aloitusta, ennenkuin lopulta oikeasti sain projektini alkuun. Isoin motivaattori oli syksylle suunniteltu ulkomaan reissu, jonne en todellakaan halunnut lähteä painaen 90 kiloa. (Edelleen muistutan, ettei painossa itsessään ole mitään vikaan, se vaan ei ole se mun paino, jossa mun itseni on hyvä olla ja jossa koen oloni hyväksi. )Toinen iso motivaattori oli se, että samoihin aikoihin myös ystäväni aloitti oman projektinsa ja sain häneltä valtavasti tukea ja tsemppiä. Tämä kysyinen ystävä on vieläpä liikunta-alan ammattilainen, joten mulla oli vähän kuin tsemppari-PT koko ajan matkassa. Raportoitiin päivittäin toisillemme lautasen sisältöjä, liikuntasuorituksia ja vaa'an lukemia. Tästä oli iso apu, sillä projekti pysyi mielessä päivittäin ja päätöksistä oli helppo pitää kiinni. Iso apua oli myös siitä, että tein projektista tosi julkista. Postailin siitä blogissa ja kerroin instassa etenemisestä. En halunnut epäonnistua, sillä niin paljon siitä puhuin. 

Mulla ei silloin ollut mitään ammattilaisten tekemää ohjelmaa, tein itselleni suunnitelman jota noudatin. Herkkuja en sallinut ekaan pariin kuukauteen yhtään, sen jälkeen kerran viikossa pieniä määriä. Tiesin, että ne olivat se mun isoin ongelma ja niiden lisäksi se, että söin aivan liian vähän ja sitten sorruin napsimiseen ja liian runsaaseen iltasyömiseen. Aloin syödä kolmen tunnin välein ja ennenkaikkea säännöllisesti, jätin vehnän ja juustot pois, rajoitin reilusti leivän puputtamista ja kohtuullistin hiilarimäärät. Tuloksia alkoi tulla.

Viiden kuukauden aikana tein ison työn ja tiputin painoa kaikkiaan 12,5 kiloa. Tämä todellakin näkyi ja tuntui, aloin taas vihdoin muistaa kuka olikaan se oikea Nelli kaiken sen epävarmuuden ja pahan olon alla. Viiden kuukauden rutistus oli kuitenkin rankka, ruokavaliomuutoksen lisäksi mun arkeen oli tullut taas liikunta ja kävelylenkit, sekä jumpillakäynnit. Liikunta oli  saanut mun kuntoni taas paremmaksi. Oli paljon parempi olla. Tahti oli kuitenkin hieman liian kova, ruokavalio tiukka ja kun lomareissu oli ohi, ei mussa ollut energiaa jatkaa. Vaaka näytti 77 kiloa meidän ulkomaan reissun jälkeen, ja pikkuhiljaa syksyn pimentyessä kävi se mikä monelle käy. Paino alkoi hiipiä takaisin, sillä vanhat tavat alkoivat pimenevien iltojen mukana tulla takaisin.

Tammikuussa palasin töihin ja arki oli tosi rankkaa. En jaksanut iltaisin lenkille, en jumpille. Mulla ei työarjessa ollut voimavaroja, eikä rutiineja ylläpitää parempaa elämäntapaa, joten lipsuin niille vanhoille urille. En halunnut vaa'alle, sillä tiesin omasta olosta ja peilikuvasta, että paino oli taas noussut. Hävetti ja kiukutti. Olin tehnyt niin ison työn ja taas olin ajautumassa samaan kuin vuosi sitten. Töihin paluun jälkeen mulla oli kuitenkin jotain, mikä auttoi palaamaan takaisin mun projektin pariin. Aloin nimittäin taas löytää itseni sieltä identiteettikriisin ja äitiyden alta. Töihin paluu oli silmiä avaava kokemus, sillä muistin taas mistä asioista minä pidin. Millainen minä oikeasti olen ja minkä osan itsestä olin siinä pikkuvauva-arjessa hukannut. Lisääntyvä valo ja kevät helpotti myös ja aloitin samoilla eväillä projektini uusiksi kuin olin aloittanut vuosi sitten. Vaaka oli noussut näyttämään jo hieman yli kahdeksaakymmentä ja mua harmitti niin! Kovalla työllä tiputetut kilot oli tulleet takaisin, ja ennen kuin näkisin uusia lukemia vaa'alla, pitäisi tiputtaa niitä samoja joiden eteen olin tehnyt jo niin paljon työtä.

Tiesin mitä tehdä, tiesin mikä mulle sopii, joten aloin tehdä samaa kuin viimeksikin. Nyt aloittaminen olikin helpompaa, sillä kunto oli parempi ja onnekseni osa tulleista kiloista nestettä. Kesään mennessä olinkin tiputtanut taas viisi kiloa ja vaaka näytti 76 kiloa. 

Tuolloin aloin miettiä projektia ja itseäni enemmänkin ja oivalsin, että tulisin aina junnaamaan edestakaisin painoni kanssa, jos en vihdoin muuttaisi toimintaani. Aloin tietoisesti työstää mielessäni sitä, etten kiellä enää ehdottomasti itseltäni mitään, yritän pitää jonkinlaisen liikkumisen arjessani koko ajan ja etenisin projektissani ennen kaikkea hyvinvointi ja fiilis edellä, ei se mitä vaaka milloinkin näyttää.

Hirveän kiva olisi sanoa että nyt olen valmis ja mulla menee loistavasti, mutta ehei, edelleen harjoittelen tasapainoa. Jotain olen kuitenkin onneksi oppinut ja tällä hetkellä nautin liikunnasta, kaipaan ja tarvitsen sitä. Vuosikausia vihattuani salitreenejä, olenkin nyt yllättäen jo puolentoista vuoden ajan käynyt salilla säännöllisesti. Nauttien siitä. Salille lähtö ei ole enää vaikeaa, vaan se on mun arkeani. Olen huomannut, että kehonkoostumukseni on nyt ihan eri kuin pari vuotta sitten ja entisestään vaan pystyn helpommin jättää vaa'an lukemat omaan arvoonsa, tietäen, että lihas painaa läskiä enemmän. Dieeteistä en täysin ole päässyt ja olen tässä parin vuoden aikana kokeillut pariakin dieettiä tai ruokavaliota. Se miten ne eroavat normaalin on se, että niiden aikana mun tarkoitus onkin saada nopeita ja näkyviä tuloksia, jotta saan pidettyä motivaatiosta kiinni. Mä tarvitsen niitä ja osittain jopa nautin siitä että voin kokeilla ja haastaa itseäni- Katsoa, onko musta pitämään vaikkapa kolme viikkoa kiinni jostakin ruoka- ja treeniohjelmasta, ja millainen vaikutus niillä on muhun. 

Tällä hetkellä vaaka keikkuu 68-72 kilon välillä. Riippuen siitä, mikä aika kuukaudesta on, millainen ruokavalio mulla on viimeisinä viikkoina ollut ja kuinka paljon nestettä kehossa on. Kehon koostumusta multa on viimeksi mitattu viime toukokuussa, jolloin vaaka näytti 75 ja olin käynyt salilla reilu puoli vuotta säännöllisesti. Tän hetken tavoitteet on parantaa kuntoa ja kehonkoostumusta. Mulla on edelleen vatsassa löysää ja kehossa sellaisia kohtia, jotka ei ole vielä sitä mitä mä haluaisin. Mutta olen myös oikein tyytyväinen nykytilanteeseen. Mulla on hyvä olla, oon energinen ja tunnen oloni omaksi itsekseni. Voin oikeasti rehellisesti sanoa, että mulla on nyt hyvä olla.

Joku voi kokea, että mun ei pitäisi miettiä tai tiedostaa painoa niinkuin nyt tiedostan, ja näin ajattelijalle voinkin sanoa, ettei tämä tapa ehkä sovi kaikille. Mulle kuitenkin sopii. Paino ei ole pakkomielle, se on vain mittari, tapa mitata tän hetkistä tilaa. Mulle ei ole väliä näyttääkö vaaka 71 vai 69, se mikä mulle merkkaa on se, millainen olo mulla on. Mulla on tavoitteita, haluan jossain kohti saada tehtyä kymmenen leukaa. Kolmekymmentä miesten punnerrusta tai 100 kiloa kyykyissä. Painossa mulla ei ole enää tavoitteita, se tippuu jos tippuu, mutta seuraan sen kehittymistä silti. Pakko kuitenkin myöntää, etten haluaisi että se nousisikaan, mutta tiedostan senkin, että jos ruokavalio on kovin rikkinäinen, ei se kyllä ainakaan laskemaan pääse. Siksi pyrinkin siihen, että mun arkeni muuten on tarpeeksi aktiivista, jotta paino pysyy sellaisena että mun on hyvä olla.

Huomenna suunnittelin TAAS aloittavani tiukemman ja puhtaamman ruokavalion. Miksi? Jos kerran juuri sanoin, että mulla on hyvä olla? Siksi, että viime aikoina syöminen on ollut jokseenkin epäpuhdasta, oon syönyt aivan liikaa karkkia ja suklaata ja tuntuu, että keho on taas tukossa. En ole pariin kuukauteen käynyt salilla ja kunnon aerobisesta treenistäkin on lähes kaksi viikkoa. Tuntuu, että kroppa voi huonosti ja kaipaa puhdistusta. Olen tehnyt näitä puhdistuskuureja ennenkin ja ne sopivat mulle. Saan kunnolla nesteet liikkeelle, paremman ja fressimmän olon ja kivan fiiliksen itselle. Ei tämä varmasti kaikille sopisi, mutta mulle sopii, joten siksi sitä teenkin.

Kiinnostaisiko sua kuulla tarkemmin, millainen mun puhdistuskuurini on?

Tässä vielä linkkejä menneisiin New Fit Me -postauksiin

aloitusajatukset

Kevään 2018 ruokavalio

4 viikkoa

8 viikkoa

12 viikkoa

10 kiloa

loppuboostaus

ennen ja jälkeen kuvat 

syksy 2018 mitä kuuluu projektille?



keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Kuulumiset x5

Tässä kun yritän päästä jälleen kirjoittamisen vauhtiin (mikä on muuten yllättävän vaikeaa,) aloin miettiä sitä, mitä edes haluan kirjoittaa. Mä koen, että kaikkein ihanimpia tekstejä mulle itselle on ollut aina ne kuulumisten höpöttelyt. Ne ajatuksen virtaa -tekstit, joissa ei välttämättä ole pointtia. Isosti nautin myös niistä pohtivista kasvatusteksteistä, joissa oikeasti on jokin pointti (siis silloin kun voi oikeasti kirjoittaa niin, että saa keskityttyä ja se oma pointti sieltä löytyy). Suosituimpia postauksia kun lukee, niin reseptit nousee selkeiksi ykkösiksi. Varsinkin pizzapohja ja kiertävä ruokalista, jotka muuten tuolla sivupalkissakin ovat, nousevat korkealle hakukoneissa. Myös mun elämäntapamuutos, New Fit Me projekti on kenties mun blogihistorian luetuimpia. Onko se sitten niin, että tollaiset muutoskuvat joita tuossakin postauksessa on, herättää vaan aina kiinnostusta?

Mistä mä sitten tulen kirjoittamaan? Taidan mennä nyt toistaiseksi flown mukana ja kirjoittaa siitä mikä kiinnostaa. Luulen, että näistä kuulumiset-postauksen otsikoista nousee ne pääotsikot seuraaviin postauksiin, joihin sitten syvennyn enemmän. Tai sitten en. Tai sitten lähden ruokablogilinjalle ja postailen vaan kaikkia lempparireseptejä. Se tie tosin saattaa olla hyvinkin lyhyt, sillä mun lempparireseptejä on aika tosi vähän. 

Mutta se siitä. Entäs ne kuulumiset? Yritän pitää tämän niin suppeana kuin osaan ja menen noihin teemoihin sitten syvemmin ihan omissa postauksissaan, katsotaan miten se sitten onnistuu. 

MINÄ

Mä täytän ensi kesänä 34 ja tuntuu että elän nyt just elämäni parhaita vuosia. Okei, toivoisin vaaleampia silmänalusia, ettei valvotut yöt näkyisi niin helposti. Vähemmän silmäryppyjä, niitä on tosiaan tullut ja multa ei enää Alkossakaan kysytä papereita. Ja vähän järkevämpää suhtautumista herkutteluun, kuin mitä se mulla nyt viime vuosina on ollut. Jos näitä ei lasketa niin tuntuu et mulla asiat on just nyt todella hyvin. Saatoin kokea jonkin asteisen kolmenkympin kriisin pari vuotta sitten, ei se tosin millään tavalla liittynyt ikään, voin ihan rehellisesti sanoa, että ikä on mulle todellakin vaan numeroita. Se oli enemmän sellainen identiteettikriisi, josta koen nyt selvinneeni voittajana, tai ainakin pirusti vahvempana eteenpäin. Ehkä tästä sitten kerron tosiaan tarkemmin myöhemmin. 

Siinä missä koko mun ikäni liikunta on ollut tosi ärsyttävää ja oon ollut superlaiska, vikat kolme vuotta on olleet ihan superaktiivista aikaa. Oon oppinut taas nauttimaan urheilusta ja liikkumisesti, mun kunto on hyvä ja mä jaksan. Ihan hirveen kiva fiilis muuten! Muistatte ehkä, ainakin ne jotka täällä silloin neljä vuotta sitten oli, että olin aika paljon pulleampi ja huonovointisempi silloin kuin nyt. Kaikkiaan oon tuossa ajassa tiputtanut 20 kiloa painoa, ihan hirveästi jos sitä noin numeroina miettii. Edelleen jatkan tätä projektia jonka silloin aloitin, välillä otan vähän takapakkia ja sitten jatkan taas. Koko ajan parannan kuitenkin siinä, että jossain kohti voisin oikeasti sanoa, että mun suhtautuminen herkutteluun on normaalia ja mun ei tarvitse olla ehdoton minkään suhteen. Kohtuutta harjoittelen siis edelleen.

Työminä onkin sitten ikionnellinen. Mulla on supersiisti duuni, josta nautin ihan valtavasti. Tää ei toki ole itsestään selvää, luulin myös vuosi sitten olevani unelmieni työssä ja siis olinkin, kun en tiennyt paremmasta. Sitten keväällä tuli YT:t ja sain oikeasti pelätä sen puolesta, että joudunko palaamaan siihen vanhaan, josta tuohon unelmien työhön lähdin. Sinänsä tilannehan oli mulle tosi turvallinen, sillä vaaraa potkuista ei ollut, en jäisi tyhjän päälle. Mutta palaaminen vanhaan tuntui silti vielä pahemmalta. Olin jo nähnyt mitä muuta voi olla ja innostunut siitä. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja mulle tarjottiin uutta tehtävää, jossa yhdistyi kouluttaminen ja valmentaminen. Aiemmin vaan koulutin. Nyt voin sanoa, että oon oikeasti siinä mun unelmien työssä. En ehkä lopullisesti mutta ainakin juuri nyt. Kun työssä on vielä mahdollisuus täyteen etäilyyn, helpottaa se mun elämää hurjasti.

ARKI


Ehdottomasti sitä ruuhkavuosielämää. Arki on välillä oikein kunnon tetristä ja pyöritellään miehen kanssa viikonloppuisin, että kuka käy kaupassa, kuka vie lapset harkkoihin, kuka hoitaa pienimmän päikkykuljetukset, kuka auttaa tuplia läksyissä, milloin sä treenaat milloin mä treenaan, miten perheaika, entä parisuhdeaika. Mutta kaikelle on aikansa. Tuntuu että on luotu aika hyvä runko tän kaiken hoitamiselle ja en koe olevani juuri nyt yhtään kuormittunut.

Isolta osin meidän arki toimii, sillä tehdään molemmat käytännössä täysin etätyötä. Molemmilla on liukuva työ, joten meidän työpäivät sijoittuvat 7-18 välille. Mä varsinkin jaksotan usein päivääni, jotta saan mahdutettua iltapäiviin hetkiä, jolloin autan lapsia läksyissä ja teen päivällistä. Mies taas oikeastaan hoitaa nelivuotiaan päiväkotikuljetukset. 

Meillä on tiukka rytmi, mutta se toimii. Lapset käy nukkumaan kahdeksalta ja sen jälkeen meillä alkaa usein parisuhdeaika. Kun kumpikin tekee työt kotona, on mahdollista lähteä omiin treeneihin jo viiden ja kuuden välillä, joten tarvittaessa kummankin salitreeni mahtuu yhteen iltaan ja aikaa jää silti vielä yhteisellekin ajalle. Viikonloput taas on pyhitetty perheelle ja ystäville, silloin tehdään aina jotain kivaa yhdessä tai vietetään ihan vaan kiireetöntä aikaa kotona. 

Tuplat pelaa jalkapalloa kolme kertaa viikossa, pienin kerran viikossa ja me vanhemmat yritetään päästä omiin treeneihin kumpikin ainakin kolmasti. Käydään kirjastossa kerran kuussa, kaupassa kaksi kertaa viikossa ja koitetaan ehtiä tehdä ne kaikki ilman kiirettä ja kiukkua. 

KOTI

Meillä oli pari vuotta sitten vaihe kun mietittiin että myytäisiin meidän talo. Tää fiilis oli siinä ekana koronakesänä, kun kuluneen vuoden aikana tuntui, ettei aikaa ole millekään, saati sitten pihatöille. Omakotitaloasuminen tuntui ihan liian kuormittavalta ja fiilis oli just se, että onko se tila nyt sen kaiken arvoista. MÄ olin myös juuri saanut työn Helsingistä ja mieskin pohti josko lähtisi hakemaan töitä pääkaupunkiseudulta. Koettiin, että meidän olisi järkevämpi asua rivarissa junaradan lähellä, niin pärjättäisi ilman toista autoa. 

Katseltiin markkinoita, punnittiin vaihtoehtoa ja päätettiin malttaa mielemme. JA niinhän siinä kävi, että todettiin ettei haluta lähteä tästä minnekään. Meidän pohja on ihan täydellinen, meillä on tilaa, matalan elinkustannukset ja ihana asuinalue. Samalla hinnalla ei saataisi lähellekään samaa. Rakentamaan ei jaksettu alkaa ja sekin tuntui hölmöltä kun olisi rakennettu melkein samanlainen talo kuin tämä nykyinen on. Nyt pari vuotta myöhemmin fiilis on sama. VArsinkin etätöiden lisäännyttyä oon ikionnellinen että meillä on ylimääräinen huone työhuoneena. Lasten koulu on lähellä, heillä on kavereita ja alue on kaikinpuolin täydellinen. 

Jotain muutoksia kaipaan, mutta niitähän ehtii tehdä. Tulevaisuuden haaveissa on ainakin iso patio, lasitettu terassi ja asvaltoitu piha. Mutta katsotaan milloin tälle kaikelle olisi rahaa! Ennen kaikkea työmatkojen poisjääminen ja lasten kasvaminen aiheutti sen, että päivässä on taas tunteja myös niille pihatöille. 

VANHEMMUUS


Tämä on ehkä osa-alue, josta on eniten sanottavaa ja jossa varmasti olen myös kehittynyt eniten. Voisinpa sanoa sille Nellille kahdeksan vuotta sitten, että rauhoitu. Sun ei tarvi todistella kellekään että olet hyvä, sun ei tarvi ylläpitää mitään superäitikulissia ja sä saat olla väsynyt. Oli tosi rankkaa silloin olla kaksosten äiti, yrittää näyttää kaikille että mä osaan ja mä pärjään, vaikka enimmäkseen ei ollut mitään hajua mistään. Hurjasti oon ja ollaan kasvettu vanhempina kahdeksan, melkein yhdeksän vuoden aikana. Teen edelleen hirveästi mokia ja pyydän lapsilta anteeksi, mutta enimmäkseen ja onneksi myös useammin onnistun.

Tuplat täyttävät kesällä jo yhdeksän ja molemmat on valtavan aktiivisia, energisiä ja iloisia miehenalkuja. Mun isoin haaveeni heidän kohdallaan kenties on, että onnistun kasvattamaan heistä itsevarmoja, empaattisia ja ajattelevaisia miehiä, jotka uskaltavat olla juuri sitä mitä ovat. Jos jostain olen varma niin siitä, että isommista lapsista en blogissa tule enää puhumaan, vanhemmuudesta joo, mutten niinkään lasten asioista. He ovat kuitenkin jo niin isoja, etten koe heidän juttujen kuuluvan tänne lainkaan. Uskon, että vanhemmuudessa on aihealueena ihan riittävästi. 

Pienin taas täyttää pian viisi ja hänkin on jo niin iso. Tuntuu hurjalta, että mun vauvani on ihan oikeasti vuoden päästä eskarilainen. Miten se aika oikein meni taas näin nopeasti? Tämä jos jokin on asia joka aiheuttaa valtavan kaipuun ja luopumisen tuskan. Me ei ihan tosissaan olla enää siinä pikkulapsiajassa. Meidän lapset on jo tosi isoja ja arki on ihan erilaista kuin neljä vuotta sitten. Se on ihanaa ja helpottavaa, mutta samalla niin kovin haikeaa.

PARISUHDE


Kenties aihe tai osa-alue, joka on muuttunut kuluneiden vuosien aikana eniten. Varmaan se on tosi loogistakin, kun kuitenkin arkikin muuttunut niin paljon. Me on oltu 15 vuotta yhdessä, melkein puolet mun elämästä. Siinä ajassa on koettu aikuiseksi kasvaminen, opiskelijaelämä, ekat omat asunnot, pienten lasten vanhemmuus, väsymykset, kiireet ja tiukat rahatilanteet. Viiteentoista vuoteen on mahhtunut valtavasti ja on kasvettu siinä paitsi yhdessä myös erikseen. En tosiaan lähde valehtelemaan että kaikki olisi sujunut hyvin ja helposti aina, mutta juuri nyt koen että me ollaan tosi vahvoja yhdessä. On tehny monet virheet, oltu vihaisia ja pyydetty anteeksi. Mutta mä koen että kaikki tuo on vaan hitsannut meitä enemmän yhteen. Viimeisin iso kriisi meidän suhteelle oli varmasti tää korona-aika ja se sai varmaan meidät melkein liian kauan toisistamme. 

Pikkulapsiaika ei tosiaan oo parisuhteelle helppoa, se on kyllä tullut huomattua. Siitäkin syystä oon iloinen että se aika on takanapäin. Nyt on helpompa panostaa meihin ja ottaa aikaa parisuhteelle myös arjen keskellä. Mulle ne on just niitä pieniä tekoja, jotka saa muistamaan, miksi siinä vierellä on juuri se tyyppi. Miksei siinä edes voisi olla ketään muuta ❤

Uuden vuoden lupaukset meillä liittyikin isosti parisuhteeseen, siihen että nyt on aika panostaa siihen, jso viimeiset vuodet on panostettu lapsiin.

Siinä ne lyhyesti ja ytimekkäästi. Jossain kohti voin mennä näihin sitten syvemminkin, luulen että ainakin urheilu ja minäjuttuja tulee helpostikin. Jaksoitko lukea tänne asti ja millaista sisältöä sä haluaisit?

tiistai 18. tammikuuta 2022

Arjen helpoin ja maukkain lasagne

 


Se joka kaipaa nopeita ja ennen kaikkea helppoja arkiruokia, huutaa HEP! Veikkaan, että näitä kaipaa vähän jokatoinen, joten tässäpä tulee. Tällä ohjeella syntyy muuten ruoka, joka kelpaa meidän kaikille lapsille ja kuulema se on jopa parempaa kuin koulussa. Eli nyt tulee priimaa!

Äitinä ja meidän perheen pääasiallisena kokkina tykkään, että tämä ruoka valmistuu vähänkuin itsestään, se on oikeasti maukas, sen raaka-aineisiin ei mene montaa euroa ja se on kaiken tän lisäksi yksinkertainen tehdä. Oon kokkaillut tätä samalla kun oon auttanut lapsia läksyissä ja kun oon ollut samalla Teams-palaverissa. 

Tarvitset:

700g broilerin jauhelihaa

basilikaa, oreganoa, suolaa, pippuria

750g-900g tomaattikastiketta (esim. Dolmio lasagne x1prk tai Lidl Combino Alla Napoletana x2 prk)

2dl vettä

250g lasagnelevyjä 

200g maustamatonta tuorejuustoa (esim valio viola)

OHJE

1. paista broilerin jauheliha runsaassa öljyssä

2. mausta reilulla kädellä

3. Lisää tomaattimurska ja vesi. 

4. Paloittele lasagnelevyt ja lisää levyt niin, että ne peittyvät tomaattikastikkeella. Laita kansi päälle ja hauduta 15 minuuttia niin, että lasagnelevyt kypsyvät.

5. Lusikoi pinnalle maustamaton tuorejuusto ja sekoita se lasagnen joukkoon.

6. Ota lasagne pois keittolevyltä ja anna vetäytyä 10 minuuttia.


Mä itse sekoitan lasagnea muutamaan otteeseen kypsymisen aikana, ettei se pala pohjaan. Kypsymiseen riittää, että levy on kolmosella tai kakkosella :) 

Ja sitten vaan lautaselle ja tarjoile tuoreen salaatin kanssa! 

Olisiko blogi vai ei?




Hyvää uutta vuotta 2022! Ja ihan uskomatonta, mä kirjoitan blogiin tekstiä ja ihan tosissani mietin, pitäisikö tämä harrastus herättää jälleen henkiin. 

Mietin muutama kuukausi sitten tosissaan, etten enää maksaisi blogin domainia ja sen myötä koko sivu sitten vaan lakkaisi olemasta. Melkein jo teinkin sen, lopulta kun hetken mieli johteesta päätin katsella ehetken, oli lasku jo tosissaan myöhässä ja tilaus ihan lähellä päättymistä. Mikä sitten sai jatkamaan? Sitä en tosiaan tiedä. Siitä kun olen aktiivisesti kirjoittanut blogia on mennyt aikaa jo kaksi vuotta. Sitäkin ennen sisällöntuottaminen hiipui kovasti, ja oikeastaan mun blogini kuoli siihen kun palasin talvella 2019 töihin. Aikaa ei vaan ollut ja en ollut valmis käyttämään vapaa-aikaani bloggaamiseen.

Mikä sai minut sitten nyt palaamaan. En tiedä. Ehkä kaipaan sitä päiväkirjaa, paikkaa jossa jäsennellä ajatukset, JOnne tallettaa muistoja, jonka vuoksi ylipäänsä kuvata! Niin hurjaa kuin se onkin, kun ei ole tarvetta tuottaa sisältöä, jää moni hyvä kuva ottamatta. Toisaalta olen tok inauttinut tästä vapaudestakin. Ehkä isoin syy miksi alunperin bloggaaminen ja kirjoittaminen alkoi tökkiä, johtui sen negatiivisuudesta. Sain ilkeileviä kommentteja, koin painetta postausten määrästä ja vertasin itseäni aivan liikaa toisiin. Tuolla on kivemmat postaus aiheet, sujuvalukuisempaa tekstiä, upeammat kuvat. Tuo on kauniimpi, vuorempi, sillä on paremmin käyttäytyvät lapset, kuka mun juttuja edes jaksaa lukea. 

Onko mikään sitten kahdessa vuodessa muuttunut, vaikea sanoa, mutta ainakin sellainen varmuus omaan tekemiseen on lisääntynyt. Oon viime vuosina oppinut ymmärtämään itseäni, ja miksi ajattelen asioista niinkuin ajattelen. Oon kokonet monia oivalluksia, etten mä ole täällä miellyttääkseni toisia, enkä kilpailakseni kenenkään kanssa. Mä voin tehdä omaa juttua omanlaisilla tavoilla, eikä sen tarvitse miellyttää ketään. Kunhan se tuntuu mun itseni mielestä hyvältä.

Se se oivallus ehkä oli. Bloggaaminen ja erityisesti kirjoittaminen on rakas harrastus, haluaisin niin palata sen pariin. Instagram alustana on ihana, ja pyörin siellä itsekin ihan liikaa, mutta ikävöin syvyyttä. Koin oman blogini silloin aikanaan rehelliseksi paikaksi, jossa sainoin asiat niinkuin ne on. Kirjallinen viestintä on vaikeaa, ja jotta sanottavansa saa eteenpäin niinkuin sen tarkoittaa, vaatii se usein pidempää tekstiä. Sille IG ei ole toimiva, vaikka kuvienjakoalustana onkin vertaansa vailla. Kenties aika tälle on nyt myös kypsä. Tuntuu että mun arjessa on tällä hetkellä paljon enemmän aikaa. Osaan rytmittää päiväni niin, että tuntuu että langat on omissa käsissä, eikä mikään varsinaisesti jää paitsioon. Silloin on helppo ottaa uusi vanha harrastus takaisin ja katsoa, vieläkö täällä joku käy? 

Nyt en lupaa mitään. Varastossa on kaksi postausta, jotka tulen julkaisemaan tänään ja huomenna, muu tulee jos on tullakseen. Tunnen itseäni sen verran, että lupailu aiheuttaa vain painetta, ja se on juuri se jota en kirjoittamiseen kaipaa. Tämän lisäksi kahteen vuoteen on sisältynyt niin paljon kaikkea jaettavaa, etten tiedä mistä aloittaisin!