Mitä kuuluu? Tuo kysymys, mikä on noussut teille jo aika monelle tämän kuluneen syksyn aikana. Ja hyvää mä olen kai kaikille vastannut. Kiirettä, mutta tosi hyvää. Ja sitähän tämä on ollut. Blogi on jäänyt kaiken touhun ja tiimellyksen jalkoihin ja mulla on tällä hetkellä todellisia priorisointihaasteita näiden harrastuksieni kanssa. Kun työssään jatkuvasti istuu koneella kirjoittamassa ja puhumassa, ei arjessa muuten tule oikein istuttua näytön ääreen lainkaan. Paitsi nyt, kun vihdoin istahdin kirjoittamaan yhtä kaupallista postausta.
Kiire kiire, se todellakin kuvaa mun ja meidän arkea nyt todella hyvin. Tiesin syksyn olevan kiireinen ja hektinen, mutten osannut ihan odottaa tällaista. Pakko myöntää, että olen toisaalta todella kiitollinen koronasta, sillä sen ansiosta mä ainakin voin tehdä työtäni täysin kotoa käsin eikä tarvitse aikatauluttaa tai pohtia työmatkoja vielä tähän soppaan. Se todellakin helpottaa, sillä pikaisella laskemisella päivstä säästyy pari tuntia. Kaiken tuon ajan voi sitten käyttää lasten kanssa oloon, omiin harrastuksiin ja kotitöihin. Siinäpä kai se pähkinänkuoressa on, miksei arjessa ole ollut enää aikaa kirjoittamiselle ja blogille.
Kun mä viime kesäkuussa hain tätä mun työtä, tiesin että tuun tästä pitämään, mutten osannut ajatella mitään tallaista. Voin aika rehellisesti sanoa, että oon tällä hetkellä mun unelmatyössä. Toki moni asia nytkin on huonommin kuin toivoisi, mulla on välillä ihan liikaa tehtävää, enkä aina osaa priorisoida työtehtäviäni oikein, mutta hitsi vie mä tosiaan nautin mun työstä. En olisi pari vuotta sitten uskonut, että mun kustumustyö olisi toimia operaattorilla koulutajana. Mutta niin se vaan elämä kuljettaa.
Kaksosten koulu on alkanut ihan mielettömän hyvin. Välillä tosin rassaa se, ettei millään itse jaksaisi auttaa koulujutuissa tai hokea sitä kymmenettä kertaa, että nyt ne läksyt. Kaipaisin ehkä niitä rutiineja nyt näihin koulujuttuihinkin ja sitä että lapset jaksaisi itsekin motivoitua enemmän. Ne on tosiaan tuleet äitiinsä, ja heillä molemmilla tuntuu olevan rosvosyndrooma mitä läksyihin tulee. Sitten vasta sujuu, kun on ihan pakko ja poliisi kintereillä. Mutta tiedän, että tää vaatisi multa itseltä tosi paljon enemmän paneutumista, jotta saataisiin tää sujumaan vielä enemmän. Välillä tuntuu ettei aika riitä millään kahden ekaluokkalaisen ohjaamiseen. Mutta tiedän senkin, että pitäisi karsia jostain muusta, niin kyllähän se riittäisi.
Kesän ja syksyn aikana oon joutunut laskea rimaa tosi paljon, mitä tulee kodinhoitoon ja siivoukseen. pyörittelen mahdllisuutta kotisiivoojasta, sillä mä en yhtään itse haluaisi käyttää vapaa-aikaani kuin sellaiseen pakolliseen pieneen siistimiseen. Joku muu voisi hoitaa ne lattioiden pesut ja pölyjen pyyhkimisen. Ehkä vielä päädytään siihen, nyt ei ole ollut niin paljon ylimääräistä että olisin viitsinyt laittaa niitä rahoja siivoojaan, mutta katsotaan sitten myöhemmin.
Korona on aiheuttanut meillä sen, että ollaan käytännössä molemmat vanhemmat kokoajan kotitoimistolla. Mies käy välillä asiakkaiden luona ja mä ihan satunnaisesti Helsingissä. Mutta muuten ollaan vaan kotona ja ehkä tää jatkuva toisen naaman katsominen alkaa välillä ärsyttää. Kaivataan molemmat omaa aikaa selvästi enemmän kuin vanhassa tavallisessa arjessa. Silloin tosin oltiinkin molemmat poissa kotoa työpäivät ja omaa aikaa sai silloin riittämiin. Tällä on toki ollut myös hyvä vaikutus, sillä varsinkin mä olen saanut lisämotivaatiota salilla käymiseen ja lenkkeilyyn. Varsinkin sali on ollut se ikuisuus ongelma mulle, nyt sinne on kiva mennä. Varsinkin, kun pikkuhiljaa alan nähdä tuloksia omass akropassa ja leuanvetokin on lähempänä kuin koskaan ennen.
Pienin veli taas on uskomaton pikkutyyppi. Hän on ehdottoasti meidän vauva, sellainen riiviö, joka kyllä ottaa osansa ja vaatii paikkansa. Niin valloittava ja rasittava tyyppi samaan aikaan. Puhuu valtavan hyvin ja on oikea pieni koomikko. Oon niin onnellinen, että hänen päiväkotiuransakin sujuu loistavasti. Hän viihtyy kavereiden kanssa ja on tosi sosiaalinen tyyppi. Niin helppo lapsi, että vähän jännään sitä tulevaa teini-ikää, sillä jossain vaiheessa ne haasteet takuulla iskee.
Kotia ei ole tullut laitettua yhtään koko syksyn aikana, ellei kaksosten huoneen remonttia lasketa. Pihaa kuitenkin tehtiin syksyllä senkin edestä ja keväällä samaista projektia olisi taas riittämiin edessä. Mietittiin muuten kesällä talonkin myymistä, mutta todettiin sitten ettei meistä ole asumaan pienemmässä, vaikka rivitaloasuminen vähän kiinnostaisikin. Kaivataan toisaalta tilaa ympärille ja lapsille omia huoneita, ettei rivari sitten olisi ollut vaihtoehto. Lisäksi täällä ei oikein ole yli sataneliöisiä rivareita ja viiden hengen perhettä ei kyllä sen pienempään saa sullottua millään. Varsinkin, kun tarvitaan työtilaakin etätöiden mahdollistamiseen. Päädyttiin sitten tekemään pihasta tosi helppohoitoinen ja pysyttelemään tässä talossa. On toisaalta ihanaa, että säilytystilaa ja avaruutta on näin paljon, niin mahdutaan kaikki hyvässä sovussa tänne.
Parisuhde, siitä on sitten taas tosi vaikea kirjoittaa. Korona rasittaa selvästi tosi paljon ja vaikka tavallaan koronan ansiosta ollaan tosi paljon läheisempiä, on ristiriitojakin enemmän. Vaikka paljon on kyllä opittukin keväästä ja osataan nyt ottaa molemmat enemmän omaa aikaa. Että hyvin meillä menee, mutta varmasti voisi mennä paremminkin. KAikkei neniten tarvitaan varmasti sitä yhteistä aikaa. Aikaa ilman lapsia ja velvollisuuksia. Sitä kun ei tahdo löytyä, kun illat täyttyy omista ja lasten harrastuksista, siivoamisesta ja kaupassa käymisestä. Mutta sitäkai se nyt on, ne ruuhkavuodet.
Blogin kanssa mä olen tässä samassa tilanteessa kuin olen ollut viimeiset puolitoista vuotta. Jatkaako vai ei, lopettaako vai ei. EN mä nyt ainakaan toistaiseksi lopeta, mutten mitään suurta ja isoa aktivoitumistakaan osaa luvata. Arki on mulle jotenkin paljon tärkeämpää selaisenaan, en osaa siitä enää samallalailla instaankaan päivittää kuin aiemmin. Mutta siellä nyt ehkä kuitenkin olen hieman aktiivisempi kuin täällä.
