Tämä kesä on kulunut kyllä ihan hetkessä. Siinä missä kevät keski ihan kauhean kauan, varmaan enimmäkseen koronan vuoksi, on kesä taas huristanut melkein huomaamatta ohi. Niinhän se toki tuntuu menevät vähän joka vuosi.
Meidän perhe on lomaillut oikeastaan koko heinäkuun ajan. Tai mies ja lapset ovat, itse olin heinäkuun ensimmäisen ja viimeisen viikon töissä, lomaillen siinä välissä kolme viikkoa. Pakko sanoa, että se kolme viikkoa oli ihan minimi jonka tosiaan tarvitsin. Rankka kevät todellakin vaati veronsa ja mulla tuntui estävän viikon verran edes tajuta, että olen tosiaan lomalla, eikä työasioita tarvitse miettiä lainkaan. Osittain tuo tunne tulikin ehkä siitä, että sain kuulla juuri ennen lomaa, että työpaikka jota olin hakenut olisi minun, jos sen vielä haluaisin. Ja toki halusin, se tietysti vaan aiheutti sen, ettei koko lomalla oikein täysin voinut unohtaa sitä, mikä loman jälkeen koittaisi.
Meidän kesäloma oli kuitenkin ihan tosi ihana, vaikka täysillä sen aikana ei tullutkaan ainakaan itselläni nollattua. Ei me oikein mitään tehty, vietettiin aikaa kotona, tehtiin paljon kevään aikana rästiytyneitä kotijuttuja ja ihan vaan levättiin. Reissattiin minilomilla Tampereella ja Joensuussa, mutta sen kauemmaksi ei lähdetty. JA hyvä niin, kyllähän sen huomasi, että kroppa oli ihan superväsynyt.
Loman parhaita hetkiä oli tietysti myös ne, että päästiin molemmat mieheni kanssa viettämään aikaa ystävien kanssa, niin yhdessä kuin erikseenkin. Mulla itselläni on ollut aikamoisen vauhdikas kevät ja alkukesä, mitä tulee kavereiden, varsinkin työkavereiden kanssa juhlimiseen. Mutta minkäs teet, kun ympärillä on niin mahtavia tyyppejä, että niiden kanssa on ihana viettää aikaa myös vapaalla. Ihan noin aktiivinen ilta- ja yöelämä mulla ei normaalisti ole, mutta eiköhän tämäkin tästä rauhoitu syksyn tullen.
Kesä on tuonut mukanaan onneksi myös rakkaan harrastuksen juoksun, jonka joudun toukokuun alussa laittamaan kokonaan tauolle, pohkeen rasitusvamman vuoksi. Mä olen vähän sellainen, että kun johonkin ryhdyn teen sitä sitten täysillä ja kokoajan. Se sitten kostautui liian runsaiden ja aivan liian pitkien lenkkien jälkeen, eikä mun jaloilla voinut juosta pariin kuukauteen ollenkaan. Heinäkuun koittaessa rasitusvamma oli onneksi korjaantunut ja parantunut ja uskaltauduin taas juoksemaan. Varovasti ja lyhyempää lenkkiä. Mutta mikä fiilis se olikaan, kun jalat taas kesti ja juoksu tuntui hyvältä. Syksyn koittaessa olin suunnitellut juoksemisen lisäksi salitreenien uudelleen aloittamista, nekun jäivät ihan kokonaan koronan vuoksi pois. Irtisanoin vanhan jäsenyyteni Fressillä ja suunnittelin palaavani Liikulle, johon tykästyin syksyisen kamppiksen myötä.
Kun mä nyt mietin näitä meidän kuulumisia, niin eihän tänne oikein muuta kuulu. Huomenna palataan taas arkeen, kun pienin palaa päiväkotiin ja puolentoista viikon kuluttua tuplatkin lopettavat lomansa ja suuntaavat kouluun. Ihan hassulta tuntuu, että mun esikoisvauvani ovat todellakin niin isoja, että he menevät jo kouluun. Mun on vaikea uskoa, että he ovat siihen valmiita, mutta niin se nyt vaan taitaa olla. KOulualmistelut ovat jo hyvällä mallillaan, heidän huoneensa vaatii vielä pientä päivitystä ja vaatekaappi täytettä, mutta palaillaan niihin sitten myöhemmin.
Myönnettävä on, että mua vähän jännittää uusi arki. Varsinkin se, etten yhtään itse tiedä kuinka paljon tulen matkustamaan jatkossa Helsingin ja Lahden välillä, joten on tosi vaikea hahmottaa myöskään meidän arjen rakentumista. Uusi työ tuo myös omat haasteensa ihan siksikin, että se vaatii multa ihan erilaista panostusta ja paneutumista kuin työni tähän mennessä. Mutta voi että mä olen innoissani. Lomani lopulla sovittiin uuden esimieheni kanssa, että aloitankin uuteen työhön perhetymisen jo ihan samantien loman jälkeen, joten viime viikko oli siksikin kovin rankka. Vaikka saankin tutustua työhän ihan rauhassa, on uuden oppiminen toki aina henkisesti rankkaa. Mutta voi apua että olen innoissani. Tällä viikolla se kolahti jotenkin vielä isommin, että tää työ on tosiaan niin mua ja olin koko viikon ihan fiiliksissä kaikesta. Tulen takuulla olemaan moneen kertaan vielä ihan täysin pihalla, mutta oon vaan silti niin onnellinen tästä. Vuosien työ tosiaan palkittiin kertarytinällä.
Harrastukset ei onneksi vielä ala, tuplat palaavat harrastuksiin vasta myöhemmin syksyllä, mikä on ehkä ihan tosi hyvä, sillä koulu alku tuo varmasti omat haasteensa tähän. Me ei varattu heille lainkaan iltapäiväkerhoa, joten uutta heille tulee ihan valtavasti senkin puolelta, että koulupäivien jälkeen pitää pärjätä itsekseen. Paljonhan ollaan tietysti mieheni kanssa myös kotona, etätöiden vuoksi, joten yksin he eivät silti kotona joudu olemaan. Mutta uutta tulee senkin edestä. Nuorimmainen aloittaa ekan oman harrastuksensa jo tämän kuun lopulla, turvallisesti isin kanssa. Hän on tietysti innoissaan ekasta omasta jutusta, johon pääsee ilman isojaveljiä. Hassua, miten hänestäkin on tullut hetkessä jo niin iso poika. Kolmevuotias.
Elokuuta on odoteltu kovin ja nyt se on täällä. Suurten muutosten kuukausi. Innolla jään odottamaan, mitä muuta se tuokaan tullessaan. Ihanaa elokuuta juuri sinulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!