Tässä ja nyt

On tosi helppoa jäädä rypemään sellaiseen negatiivisuuteen. Varsinkin, jos elämässä on joku iso asia joka vetää mieltä matalaksi. Mitään iloahan siinä vellomisessa ei ole, se usein saa mielen jopa entistä enemmän matalaksi. Jotenkin sitä juuttuu sellaiseen asenteeseen, ettei mikään onnistu ja kaikki on vaan niin vaikeaa ja hankalaa. Vaikkei oikeasti edes olekaan. 

Välillä on hyvä ravistella itseä ja miettiä, mikä kaikki omassa elämässä on hyvin. Eikä edes hyvin, vaan ihanasti, upeasti, tavoiteltavasti. Koska loppupelissä sitä sitten huomaa, ettei se elämä nyt NIIN kamalaa (useimmiten ainakaan) ole.

Olen ennenkin kirjoittanut positiivisuuden voimasta, mutta havahduin siihen taas itsekin tänään. Huomasin nimittäin jossain vaiheessa aamupäivällä, että ompas taas ihanaa. Olin pitkästä aikaa saanut Justuksen aamu-unille ilman kummempia kikkailuja. Takka syttyi ilman taistelua ja tuplatkin puki päivävaatteet ja teki aamupesut ilman useita kehotuksia ja leikkivät vielä pitkään leikkihuoneessa ilman riitoja tai tappeluita. Mä itse olin nukkunut yön yhdellä heräämisellä (viideltä!!) ja ehtinyt tehdä pikasiivouksen aamulla. Koneessa pyöri jo toinen koneellinen ja hiuksetkin olin harjannut. Oli jotenkin tosi hyvä fiilis ja tajusin, että olenkin ollut aika negatiivinen pari päivää.

Olen kiukustunut isoille tosi helposti, ärsyyntynyt kun vauvaa on saanut heijata unille piiitkään ja silti hän on nukkunut vain lyhyet torkut. Ahdistunut tekemättömistä kotitöistä ja tuntenut itseni tosi väsyneeksi katkonaisten unien vuoksi. Onhan sekin tietysti totta, että pitää käydä pohjalla jotta aallonharjatkin tuntuu sitten joltain, mutta olisin ehkä myös omalla asenteellani voinut helpottaa oloani nämä muutamat päivät.

Mutta tänään mä muistin ajatella, kuinka ihanaa on. Kuinka onnellinen ja kiitollinen olenkaan siitä, että saan kuunnella niitä tuplien riitoja ja väittelyitä. Sitä että saan olla kotona laittamassa sitä vauvaa nukkumaan. Kun on mahdollisuus heittää matot pihalle kirpeään pakkaseen keskellä päivää ja kun voin lähteä lasten kanssa ulkoilemaan tuohon ihanaan auringon paisteeseen. Kaikesta siitä ärsytyksestä huolimatta, jota välillä tulee lietsottua, olo on tosi onnellinen. On tää vaan niin ihanaa. Olla joka hetkessä ja koko ajan lasten kanssa. Kotona, ihan rauhassa. Eilenkin, sain todistaa aika hellyyttävää hetkeä, kun kaikki kolme veljestä pelasi keskenään palloa. He vierittelivät sitä vuorotellen toisilleen sulassa sovussa ja pieninkin oli ihan fiiliksissä kun tajusi homman nimen. 

Vaikka monesti mietinkin etten varmaan ollut ihan järjissäni kun tuplat otin kotihoitoon, niin silti useimmiten näen ja tunnen, kuinka oikea ratkaisu se oli. On ihanaa, kun hekin pääsevät osaksi tätä aikatauluttomuutta ja kotoilua. Varmaan heillä on vähemmän askartelua ja ohjattuja leikkihetkiä kuin ikäisillään päiväkotilaisilla, mutta veikkaan heidän kuitenkin saavan enemmän irti tästä mahdollisuudesta. Ja eihän siihen päiväkotiaikakauteenkaan enää kauaa ole, luulen, että niinä päivinä muistelen kaiholla tätä fulltimekotiäitiaikaa. 

Yritänkin nyt jatkossa muistuttaa itselleni, että tämä arki on ihana. Vaikkei sen joka hetki sitä olekaan, on se sitä silti päivittäin. Tämä on kuitenkin vain pieni hetki tätä elämää. Ihan kohta on taas oravanpyörä, kokopäivätyöt, päiväkoti, koulu, harrastukset. Se vähän kiireisempi arki. Nyt ehtii hengähtää ja nauttia tästä ihan täysillä.